sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Pedri Shemeikka. Suomalaisia tarinoita 5.

Kuva Juhani Sjöströmin teoksesta Korpien povessa (1896)







Historiablogini Suomalaisia tarinoita esittelee suomalaisia merkkihenkilöitä, joilla on myös minulle henkilökohtaisesta merkitystä. Pelkkä ”kansallisgalleria”- kuuluisuus ei minulle riitä. Pedri Shemeikan kohdalla kirjoittajan suhde tarinan päähenkilöön onkin varsin henkilökohtainen. Poikani Petri on saanut nimensä juuri Pedri Shemeikalta, vaikka suoraa sukuyhteyttä en ole vielä löytänytkään rajakarjalaisten sukujuurieni ja Shemeikan suvun väliltä. Lapseni tietävät mikä on heidän isänsä tahto: hän haluaa tulla haudatuksi Pörtsämön kalmistoon. Samassa paikassa lepää myös Pedri Shemeikka.

Usein kansallinen merkittävyys on sementoitu patsaaksi tai peräti patsaiksi. Myös Pedri Shemeikan jäyhät kasvot näkyvät  patsaissa. Legendaarisin niistä lienee Alpo Sailon runonlaulajapatsas Sortavalassa. Ei voi kieltää etteikö kuvanveistäjällä olisi ollut mallinaan uudenajan Väinämöinen. Alpo Sailo vertasi Pedrin piirteitä jopa Leonardo Da Vinciin. 

Shemeikka on päässyt myös Kalevala 150. juhlavuoden postimerkkiin. Shemeikkaa ovat valokuvanneet mm. I K Inha ja Samuli Paulaharju. Itse Sibelius kävi tapaamassa runonlaulajaa Mysysvaarassa kesällä 1892 (tästä kirjoitin Sibelius-blogissani). Niin Pedriä kuin hänen säestäjäänsä  Iivana Shemeikkaa (Jehkin Iivanaa)  käytettiin myös lukuisissa kansallisissa juhlissa, varsinkin Sortavalassa ja Helsingissä. He saivat edustaa niissä rajakarjalaista runonlaulua.

Pedri Shemeikka syntyi Suistamolla Raja-Karjalassa luultavimmin vuonna 1821 (Korpiselän ja Ilomantsin kirkonkirjojen mukaan, Suistamon kirjoissa hänen synnyinvuotensa on 1825). Nälkävuodet ajoivat Pedrin Shemeikan kylästä läheiseen Kondroon, jossa hän onnistui vaurastumaan. Pedrille niin rakkaat Ruodausjärvet eivät vielä kauaksi jääneet. Pitempää muuttomatkaa merkitsi siirtyminen Korpiselän Mysysvaaraan (lähelle Kokkaria), kunnes hän 1894 asettui Tuupovaaran Ristivaaraan, jossa kuoli huhtikuussa vuonna 1915.

Iivo Härkönen tunsi raja-Karjalan todennäköisesti paremmin kuin kukaan muu aikalaisensa. Käännynkin Iivon puoleen, kun blogini aluksi hahmottelen Pedrin elämäntyön suurta linjaa:

Pedri Iivananpoika Shemeikassa yhtyivät sukuhaaransa ja koko suvunkin parhaat avut ja ominaisuudet viimeiseen väkevään ilmaukseen. Hän oli ruumiiltaan vankka, mieleltään luja, oli metsämies etevinten esi-isiensä laatua ja runot muisti myös kaikki, mitkä suvun suuret. Kolmannelle kymmenelle kohosivat hänen laulunsa, mikä ei ole korkea, mutta ylimpiä määriä Suomen-Karjalan runolaulajien laulumääristä, Sissosia ja Huohvanaista lukuunottamatta. Hänen kaatamainsa karhujen luku nousi täyteen kolmeenkymmeneen  ja petroja hän hiihti ”riihen täyveldä.” Hänen laulunsa olivat enimmästään loitsunluonteisia, mutta niinpä muidenkin shemeikkalaisten runot ovat olleet, mihin taas on johtanut elämän laatu. Shemeikan kovissa korvissa, hallaisten soiden keskellä ja ainaisessa taistelussa metsän valtojen kera. Sissoset, Huohvavaiset ja Sotikaiset olivat lauluvuosinaan rauhallisempien olojen eläjiä, viljellympäin vierten raatajia, siksi heidän laulunsa lauhempaa, eepillisempää; Shemeikat ja Vornaset tarvitsivat runoa aseikseen, väekseen ja voimakseen

näillä miehen metshimailla
näillä harhoilla saloilla

(Iivo Härkönen, Pedri Shemeikka. Shemeikkalainen tarina, Otava 1915, s. 226)

Mutta onko Pedri Shemeikka puhtaasti ”suomalainen” tarina ? Jos ”suomalaisuuteen” hyväksytään mukaan ruotsinsuomalaiset, romanit, tataarit ja saamelaiset (on siis useita saamelaisia kulttuureja), voidaan siihen liittää myös karjalaiset... itse asiassa monikulttuurisessa maailmassa kaikenlainen nationalismi ja omiminen on tarpeetonta, jopa vaarallista.

Oli ”kansallinen” otsikko mitä hyvänsä, lähtökohtani on Pedri Shemeikan ja rajakarjalaisen kulttuurin omaperäisyys. Filosofisesti ilmaistuna rajakarjalaisuus edustaa vahvaa Toista verrattuna valtavirtasuomalaisuuteen. Tämän ovat huomanneet myös viisiosaisen Suomen kulttuurihistorian laatijat. Elämänkertaosastoon, joka esittelee 500 suomalaisen kulttuurihistorian ”suurta”, ei ole mahtunut yhtään karjalaista runonlaulajaa. Toisaalta eipä siinä esitellä erityisemmin suomalaisiakaan runonlaulajia. Vain Kreeta Haapasalo on mukana. Tietenkin runonlaulajiin voi laskea myös Veikko Lavin, Juha ”Junnu” Vainion, Hectorin ja Juice Leskisen. Yksi inkeriläinen on kuitenkin solahtanut joukkoon, Larin Paraske, jonka  tulen esittelemään myöhemmin blogisarjassani. Ehkä Larin Paraske inkeriläisenä  oli helpompi sijoittaa suomen- tai ruotsinkielisten joukkoon. Yhtään karjalan- tai saamenkielistä kaveria Larin Paraskeelle ei kuitenkaan ole kelpuutettu.

Siispä aloitetaan kielestä. Pedri Sheimeikan äidinkieli oli karjala, tarkemmin varsinaiskarjala, jota puhuttiin hänen kotipitäjissään Suistamossa ja Korpiselässä. Elämänsä viimeiset vuodet hän vietti Tuupovaaraan kuuluneessa Ristivaaran kylässä, jossa puhuttiin enimmäkseen savon itämurteita, siis murteellista suomea.

Matti Jeskasen mukaan ennen sotia Salmissa, Suistamolla ja Suojärvellä käytettiin koti- ja asiointikielenä enimmäkseen karjalaa. Karjalan käyttö kuitenkin vähentyi jyrkästi 1970-lukuun mennessä. Olihan siinä välissä tapahtunut jonkinasteista valtakunnallisten rajojen siirtoakin. Karjala käyttökielenä säilyi vielä Aunuksessa ja Vienan Karjalassa. Evakot ylläpitivät sitä jonkin aikaa myös Suomen puolella. Itse olen viettänyt lapsuuteni Ilomantsissa, jossa karjalaa osasivat vain Ilomantsin itäkylistä evakoituneet.
Runonkerääjät siloittelivat runonlaulajien kielen ymmärrettäväksi pseudokarjalaksi. Taisipa Pedrikin helpottaa ”ruotshien” kielenymmärtämisen vaikeuksia suomalaistamalla karjalaansa. Toisaalta, jos tätä kielellistä siloittelua eivät Lönnrot ja hänen jalanjäjissään kulkeneet muut kerääjät olisi tehneet, kalevalainen runous olisi jäänyt korpi-Karjalaan. Venäjän puolella Karjalassa kalevalaisesta runoudesta on jonkin verran jäljellä, sen sain todeta itsekin v. 2007 retkelläni  Aunuksesssa ja Vienan Karjalassa.

Kalevalasta on tehty yksi suomalaisuuden rakennuspuista. Kyse on Lönnrotin runoelmasta, mutta myös merkittävästä suomalaisesta kirjallisuudesta.  Omassa blogissani tulen jatkossakin käsittelemään useita karjalaisen kulttuuriperinnön välittäjiä (mm. Miihkali Perttunen, Mateli Kuivalatar, Simana Sissonen, Jehkin Iivana, Martta Kuikka), mutta lähteenäni ei ole Kalevala, vaan Suomen kansan vanhat runot ja mahdollisuuksien rajoissa (jos aikaa riittää), julkaisematon kansanrunous. Pedri Shemeikka-blogissani käytän myös aineistoa, jota ei ole vielä tallennettu kansanrunousarkistoon.

Shemeikasta olisi helppo kirjoittaa joko kalevalainen kiiltokuva tai sitten hänestä voisi laatia myyttisen metsästäjän muotokuvan, jonka itse asiassa Eliel Wartiainen onkin tehnyt teoksessaan Shemeikka (1923).

Oliko Pedri Shemeikka rajakarjalainen alfauros vai oliko hän herkkäsieluinen rajakarjalainen runonlaulaja?

Pedri Shemeikka oli noin seitsemänkymmenvuotias lähtiessään viimeisen kerran peuran metsästykselle. Yli puolen vuosisataa oli hän eränkävijänä metsiä samoillut, Tapion karjaa pyytänyt. Kerran eräs hänen ystävänsä kysyi, paljonko peuroja hän oli eläissään kaatanut.
-          Mänen heidy tiedämäh. Olis niidy erähän riihen täyveldä, oli Pedri vastannut

(Eliel Wartiainen, Shemeikka, 1923)

Martti Haavion loisteliaassa teoksessa Viimeiset runonlaulajat (1943) epäillään Wartiaisen puhuvan omiaan. Voi olla, että  Wartiainen välillä innostuukin liikaa ja on antanut myyteille ja sankarillisille sukutarinoille vallan.

Monet Shemeikan nähneet tai hänen runojaan tutkineet halusivat luoda hänestä omanlaisensa. Wartiainen oli kova metsämies, joka arvosti ruumiillista kuntoa ja maskuliinisia hyveitä. Toisaalta Haaviokin (runoilijana kauniiden laulujen laatija, P Mustapää) tunnustaa Shemeikan olleen melkoinen peuranhiihtäjä ja karhuntappaja.

Väinö Salminen on kiinnittänyt huomiota tähän Shemeikan kaksinaiseen rooliin:

Oli omituista nähdä tuon jylhän korvenkolkuttajan asettavan kanteleen poikkipuolin polvilleen, ja kun hän kurotteli työstä jäykistyneiden sormiaan kieliä kohti, ei olisi luullut siitä soittoa lähtevän. Mutta varmastipa ne kielillä liikkuivat ja saivat esille noita surumielisen vienoja säveleitä, joiden säestyksellä on kudottu Kalevalan taruja ja tuotu ilmi metsäläisten unelmat, vienosti kuin salojen humina.

Olen onnistunut saamaan haltuuni Shemeikka-aineistoa, joka ei ole vielä ollut tutkijoiden käytettävissä.  Kun yhdistän oman aineistoni muuhun Shemeikka-tutkimukseen ja perinteeseen, hahmottuu tästä ”karjalaisesta heeroksesta” mahdollisesti vielä entistäkin mystisempi ja arvotuksellisempi kuva ja samalla saa selityksensä sekin miksi aikansa parhaaksi runonlaulajaksi mainittu mies  jätti niin vähän runoja jälkipolvien ihmeteltäväksi.

Lähtökohdaksi voisi ottaa Pedrin Armas Launikselle 1905 laulaman Tulen synty-loitsun. Yle on julkaissut tämän yhden Suomen ensimmäisistä äänityksistä Elävässä arkistossaan. Kuka tahansa voi siihen nykyisin tutustua. Äänityksen tekninen taso ei ole kovin hyvä. Kuuntelijan työtä ei tee yhtään helpommaksi laulajan ikä. Pedri oli äänityksen aikaan jo 85 vuotias. Launis totesikin: ääni  riitti tuskin fonografirullaan vakoja uurtamaan.

Tulen synty

Iški tulta Ilman ukko,
Välähytti Väinämöne
Viiellä  viivuttšimella,
Kuuella kokon sulalla,
Elävällä ennuksella.
Tuiskahti tulisoroni
Läpi moan, läpi manulan,
Läpi tuost on tuuran putken,
Halgi kirvehen hamaran.
Kasvo rautaset orahat
Suten suurilla jälillä,
Karhun kämmenten sioilla,
En minä sure susia,
Pelgäjä metšän petoja;
Kai on suet suittšipäissä,
Karhut rautakahlehissa.

(Pedri Shemeikka lauloi Tulen synnyn Hjalmar Basilierille Mysysvaarassa v. 1884. Lähde Suomen kansan vanhat runot VIII3; 644)

Armas Launis tallensi Shemeikkaa vuonna 1905, jolloin hän kierteli Karjalassa keräämässä lauluja. Tulen synty  on julkaistu The Kalevala Heritage -CD-levyllä vuonna 1995 (ODE 849-2) ja Yle:n Elävässä arkistossa http://yle.fi/aihe/artikkeli/2016/04/21/etta-pahat-paraneisi-loitsujen-jaljilla. Ylen tallenne on kestoltaan vain minuutin; se vastaa sisällöltään v. 1884 tallennettua versiota. Huomionarvoista on, että Pedri hoitaa itse myös säkeen kertauksen. Ei ollut tuttua laulukaveria, Jehkin Iivanaa,  kertaamassa säkeitä.

Kun pohdimme Pedri Shemeikan arvoitusta, voisimme Tulen loitsun äärellä kysyä pelkistetyn kysymyksen. Mikä rooli oli tällä loitsulla Raja-Karjalassa? Siinä miljöössä, missä se oli (todennäköisesti) syntynyt, säilynyt ja missä sitä esitettiin.

2500–3000 vuotta sitten itämerensuomalaisten kansojen yhteisten esi-isien eli ns. kantasuomalaisten kulttuurissa alkoi murros. Tuolloin syntyi uudenlainen musiikki ja runo, josta muotoutui vatjalaisella, virolaisella ja suomalaiskarjalaisella alueella kalevalainen runolaulu. Sen alkuperään liittyy shamanismi, joka itse asiassa yhdisti kaikkia pohjoisia pyyntikulttuureita.

Shamaania tarvittiin kriisitilanteiden ratkaisemisessa välttämättömään suoraan kommunikaatioon supranormaalien olentojen kanssa. Shamanismin keskeisiä ajatuksia ovat käsitys ihmisen ulkopuolella vapaasti liikkuvasta sielusta, noidan liitto avustavien henkien kanssa, metamorfoosin kyky ja transsin aikaan tapahtuva sielun matka tuonpuoleiseen.

(Anna-Maija Siikala, Itämeren suomalaisten mytologia, 2014, s. 370, vrt. Asplund, Anneli – Laitinen, Heikki Kalevalaisia lauluja. Sävelmät, sanat ja selitykset nelipolviset -kasettiin, 1979)

Otan analyysini  avuksi lähinnä Miia Iisakkalan musiikkitieteen gradun Äänen voima: Puhuttu, resitoitu ja laulettu esitystapa suomalaiskarjalaisissa tulen loitsuissa (Pro Gradu -tutkielma Helsingin yliopisto Taiteiden tutkimuksen laitos Musiikkitiede, 2007) ja Riitta Rainion laajaan kansanperinneaineistoon perustuvan tutkimuksen’’Mikäit kellot kuuluut, sikäit pahat pajetkoot!” Akustinen kommunikaatio suomalaisissa kansanomaisissa riiteissä (2005)

Tulen synty- loitsussa kerrataan säkeet, mikä  todistanee sen, että loitsua ei esitetty kriisitilanteessa. Toisaalta esitystilanne (Pedri esittää runonsa Launikselle) oli joka tapauksessa rauhallinen. Eihän Pedrin tarvinnut loitsulla vaikuttaa mihinkään; ehkä  korkeintaan siihen saiko hän viinapalkan vai ei tehdystä työstä.

Varmaan Launis on pyytänyt Pedriä laulamaan loitsuja; hän tekee sitä mitä käsketään. Loitsut esitettiin useimmiten kuitenkin lausumalla.  Leaa Virtanenkin on kiinnittänyt tähän huomiota: hätätapauksessa (kuten parannettaessa) loitsu on lausuttu, koska se on ollut nopeampi ja siten tehokkaampi. Myös taikamenettelyiden yhteydessä loitsu on lausuttu. Loitsu on laulettu yleensä johonkin työhön valmistauduttuessa ja sen aikana, hyvän onnen turvaamiseksi ja pahan torjumiseksi. On siis mahdollista että autenttinen Tulen synty laulettiin, mutta varmaa se ei ole.

Iisakkalan ja Virtasen huomiot avaavat ovia  jatkoanalyysille. Kiireelliset loitsut (kun piti saada aikaiseksi nopea vaikutus) ja esitysloitsut palvelivat eri tehtäviä. Iisakkilan mukaan Pedrin Tulen synty liittyy  karjantyöntöön, jokakeväiseen riittiin. Karjaa ulos laskettaessa luettiin erilaisia karhun ja suden sanoja ja loitsuja, joilla pyrittiin pitämään ne loitolla karjasta. 

Pohjois-Karjalassa, Raja-Karjalassa ja Vienassa uloslaskuriitin yhteydessä luettiin jopa sata säettä pitkiä loitsuja.

Iisakkala vetoaa varmaankin länsisuomalaiseen aineistoon, kun hän pitää  karjanuloslaskupäivänä 23. huhtikuuta, Yrjön, Jyrkin ja Jyrin päivää. O A Hainarin mukaan: ”Karja laskettiin läävästä jyrrinpäivänä, toukokuun 5 p:nä. Toisinaan oli maa silloin vielä lumen  vallassa, siellä täällä vaan vähän pälviä, mutta siitä huolimatta oli karja ulos laskettava.”

Nykyisin myös Karjalassa Jyrin päivää vietetään 23.4. Aikaisemmin sitä vietettiin toukokuun alussa.

Suomalaisen äänimaiseman historiaa tutkineen Riitta Rainion mukaan keväisessä karjan uloslaskussa kannettiin kekäleitä, kynttilöitä, tuohuksia ja päreitä, jotka symboloivat tulen voimaa. Tulen lisäksi tärkeää oli kaikenlaisen melun pitäminen. Rämistelyn lisäksi luettiin erilaisia hokemia ja loitsuja.

O A  Forsström (Hainari):

Enenkuin siivatat (T.T: = karja) ajettiin läävästä, kiersi emäntä ne kolmeen kertaan. Hänellä oli siinä toimessa kolme rautakalua: veitsi kädessä, toinen hampaissa ja kirves vyöllä. Toisessa kädessään piti hän kolme palavaa pärettä. Päreiden tuli olla pintapäreitä, ja jokaiseen oli piirretty kolme viiskantaa. Viiskanta on vieläkin Raja-Karjalassa yleisesti käytetty taikamerkki. Se leikataan milloin mihinkin paikkaan, esim. uksien pihtimieleen y,m. Talouskapineisiin piirretään niinikään usein viiskannan merkki ja vanhoissa kanteleissa on se tavallinen.

(Forsström, Kuvia Raja-Karjalasta, 1894 s. 74-75)

 ( Viiskantaa on  kutsuttu myös pentagrammaksi, se on viiden yhtä pitkän janan muodostama tähtimäinen kuvio).

Suomalais-karjalaisen kansankulttuurin kaksijakoisessa maailmankuvassa tämänpuoleista maailmaa edustaneet  ihmiset, kotieläimet, kotitila ja kylä olivat vaarallisten ja tuonpuoleisten voimien uhkaamia.

Tuonpuoleista maailmaa edustaneet pahat henget, vainajien henget, villieläimet ja metsä aiheuttivat tämänpuoleisille kaikenlaista harmia: lähettivät tauteja, väijyivät laitumella käyvää karjaa. Ihmiset tulkitsivat karhujen, susien, käärmeiden, sisiliskojen ja sammakoiden kanssa tapahtuneet kohtaamiset henkien, tautien ja metsänhaltijoiden hyökkäyksiksi.

Tämänpuoleisen ja tuonpuoleisen maailman, kulttuurin ja luonnon pakolliset kohtaamiset olivat kriittisiä ja vaarallisia tilanteita, jotka alistettiin rituaalisen kontrollin käsittelyyn.

Kotipiiri varustettiin rautaisilla esineillä ja muilla taikakaluilla; näin taisteltiin näitä vaarallisia voimia vastaan. Keväinen karjan uloslasku oli osa tätä varustautumista. Asumattoman korpimetsän ja asutun pihapiirin välissä sijaitsevat metsälaitumet, aitaamattomat ahot ja kaskipeltojen ulkolaidat eivät olleet yksiselitteisesti ihmisille kuuluvia alueita, vaan ihmisen ja korven yhteistä resurssialuetta, jonka käytöstä oli neuvoteltava joka vuosi uudestaan. 

Talven aikana käyttämättöminä olleet laitumet ja lähimetsät olivat ihmisten mielestä metsänväen valtaamia, ja ne oli kevään tullen vallattava ihmistoiminnalle takaisin. Ennen kuin kellokaulaiset lehmät laskettiin laitumelle omin päin, oli rituaalein varmistettava, että tuonpuoleiset oli työnnettävä kauemmaksi korpeen.

(Lähde: Riitta Rainio, emt. s. 287)

Tulen synty -loitsu on Iisakkilan mukaan ollut osa riittiä, jossa on ollut tarkoituksena turvata karjan kesäinen ulkoelämä. Vaikka esitystapa eli laulu toteutuu tyypillisenä runolaulusävelmänä, niin sen toteutumisympäristö, karjanlaskuriitti, on ollut täynnä ilmiöitä ja tapahtumia, joiden merkitys ja tarkoitus on ollut luonnon järjestykseen vaikuttaminen.

Tulen loitsun osasivat myös Pedrin sukulaismiehet Ondrei Iivanapoika Shemeikka, Jehkin Iivana (Iivana Shemeikka) ja Pedrin veli Mikki Shemeikka.

Kun  P A Angervo laulatti Jehkin Iivanaa Muuannossa 1906, on loitsun nimeksi laitettu juuri Karjantyöntöloitsu.


Karhulla on ollut vahva sijansa suomalais-karjalaisessa kansanuskossa. Myyttiset tarinat karhun ja naisen liitosta ovat euraasialaisessa kulttuuripiirissä levinneet laajalle. Pohjoiskarjalaisten riittirunojen mukaan karhu syntyi Pohjan eukon povella Pimeässä Pohjolassa tai sitten ”otavaisten olkapäillä.”

Karhu on syntynyt kaukana, toisaalla. On vain yksi hänen vertaisensa, taivaan poika  –  Jeesus-lapsi.  Suomalais-karjalaisessa loitsuperinteessä molemmat taivaalliset pojat, niin karhu kuin Jeesus-lapsikin, lasketaan maahan kultäkätkyen eli sateenkaaren turvin.

Karhu saadaan vaarattomaksi ottamalla se takaisin pakanallisesta maailmastaan osaksi kristittyjen maailmaa. Karhullahan on tunnetusti monta nimeä ja kuten jumalalliselle arvolle kuuluu, alkuperäisintä nimeä (karhu tai kontio) ei sopinut lausua ääneen. Kiertolmaisuja raja-Karjalassa olivat mm. metšelävy, mezikäbäl, djiedoi, toppa ja virzujalgu.

Pekka Kyytisen artikkeli Taiaonomaisia rajakarjalaisia hää- ja naimatapoja on hieno näyteikkuna (myös visuaalisesti, sillä Pekka Kyytisen valokuvat raja-Karjalasta ovat uskomattoman hienoja, niistä kannattaisi järjestää näyttely) Pedrin toisen kotipitäjän, Korpiselän mytologiaan. Kyytinen esittelee rikasta perinneaineistoa; päälähteenä lienee korpiselkäläinen ”Stobin Tadjana.”

Jotta pojat olisivat ”innokkaampia”, kantoivat tyttäret vaatteissaan ja povellaan karhunkynsiä ja hopearahoja. ”Sanottih, jotta karhun kynnet kun on, on poika innokkuamp; hobierahoi heil ol, tyttölöil.”

(Kyytinen, Karjala II, s. 94)

Myös hääsängyn pohjalle laitettiin karhunkynsiä.

Pedri Shemeikka pyrki aina kantamaan mukaan karhunkynsiamulettiaan. Esineen pyhyyttä korostaa sekin, että todennäköisesti vain pirtin oma väki oli tästä tietoinen.

Pedri Shemeikan ja monen muunkin karjalaisen laulajan ja loitsijan maailmankuvan ymmärtämiseksi suosittelen erityisesti Laura Stark-Aholan artikkelia Pyhä raja ja pyhä keskus. Rituaalimallit ortodoksisen Karjalan kansanuskossa (Kalevalaseuran vuosikirja 79-80, 2002).

Siikala on mieltynyt termiin rahvaanuskonto, kun taas Stark käyttää termiä kansanuskonto, jolla hän korostaa ortodoksisen Karjalan uskon olleen synkretististä: kristinusko ja esikristilliset tavat elivät vuorovaikutuksessa keskenään.

Karjalassa kansanuskonto syntyi ortodoksisen kirkon kanssa vuosisatojen ajan käydyn dialogin tuloksena. Kirkko antoi paikallisille yhteisöille tilaa ja vapauden tulkita ja soveltaa kristillisiä opetuksia sen mukaan, miten ne parhaiten soveltuivat yhteisöjen jokapäiväisiin tarpeisiin.

(Stark-Ahola mt, s. 181)

Stark-Aholan mukaan kansanuskon rituaalit pyrkivät kontrolloimaan yhteisön ja korpiluonnon suhdetta. ”Lisäksi rituaalit, jotka toimivat välittäjinä elävien ja kuolleiden välisen rajan yli, auttoivat myös liittämään vainajat takaisin elävien yhteisöön rituaalien kontrolloimalla tavalla.”

Onnea oli olemassa vain rajallinen määrä. Jos onnea oli ollut liikaa, oli  tämä ”ylijäämä” jotenkin kompensoitava, muuten tasapaino ihmisen ja luonnon välillä järkkyi.

Ortodoksisten pyhien merkkipäivät praasniekkoineen olivat tärkeä osa ortodoksisten kylien vuotuiskiertoa. Taloustoimet (kuten kynnöt, metsästys, lehmien laitumelle lasku) pyrittin aloittamaan ja lopettamaan ortodoksisessa Karjalassa samaan aikaan.

Lehmiä ensimmäistä kertaa keväällä ulos laskettaessa esitetyt rituaaliset vettomukset olivat usein vaihtosopimuksia: ihmiset antoivat metsänhaltijalle leipää, piirakoita, munaa tai rahaa tai sen edustajia pyydettiin suojelemaan karjaa tai yksinkertaisesti olemaan tekemättä sille pahaa.

(Stark-Ahola mt, s. 195)

Pyhiä ei saanut loukata. Jos teki Pyhään Eliaan päivänä heinää, saattoi salama iskeä tai polttaa ladollisen heiniä.

Ortodoksiset pyhät joutuivat hyväksymään rinnalleen muutkin ”pyhät”, esikristilliset jumalhahmot,  luonnonhaltijat, vainajat ja eläimet.

Jokaisen ihmisen tai eläimen, joka tuli vieraaseen taloon pidemmäksi aikaa, piti saada lupa talon omalta maanhaltialta tai hänen piti peräti ”ostaa” siltä kappale maata, jotta maanhaltija ei suuttuisi tai loukkaantuisi. Maanhaltija uhkasi esimerkiksi morsiamia, uusia palvelijoita, äsken ostettuja lehmiä ja jopa vastasyntyneitä lapsia ja vasikoita. Maanhaltijaa tervehdittiin rituaalisesti tai joskus sille annettiin konkreettisia lahjoja kuten ruokaa ja hopeakolikoita, jotta se leppyisi ja hyväksyisi tulokkaan.

(Stark-Ahola s. 187)

Siikala on onnistunut löytämään kiinteän suhteen metsästyksen ja erotiikan välillä:

Loitsut kuvaavat metsästäjän suhteen riistaan eroottiseksi pyynniksi. Mies on muita urheampi, kaunis ja vapaa metsänkävijä, riistaeläimet hänen kohteitaan ja naispuoliset lajinhaltijat hänen avustajiaan.

(Siikala, mt. s. 462).

Shemeikan loitsussa luetellaan heti aluksi itämerensuomalaisen mytologian kaksi suurta jumalhahmoa, Väinämöinen ja Ilmarinen. Erityisesti Väinämöinen, luojaheeros, sankarillinen tietäjä  esiintyy karjalaisten runojen päähenkilönä. Hän oli myös veden jumaluus, jonka pääasiallisena ”aseena” oli pikemminkin mela kuin miekka. Hänen yleisin kulkuneuvonsa onkin vene. Ilmarinen taas hallitsi taivasta ja tuulta ja oli myös tulen isä. Juuri näihin kahteen itämerensuomalaisen mytologian suureen Pedrin täytyikin vedota loitsussaan; heistä täytyi aloittaa. Väinämöinen oli tunnetusti myös ”vanha”, häntä tasapainotti keski-ikäinen Ilmarinen... Vahvat oli siivattojen uhkatkin (sudet ja karhut), jota täytyi loitsussa pelotella ”rautakahlehilla.” Loitsun voimaa varmaan tehosti  karjanuloslaskuun liitetty tulielementti. Onhan loitsun nimikin Tulen synty.

Runonkerääjät saivat mitä halusivat, jos ymmärsivät tarjota viinapalkan ja olivat luotettavan oloisia. Pedri Shemeikka halusi kuitenkin pitää suurimman osan runoaarteistaan omana tietonaan. Toisaalta Pedriltä saatujen eeppisten runojen ja loitsujen vähyyteen saattaa vaikuttaa myös perin inhimillinen syy:  Kun Basilier (ensimmäinen Pedrin luo tiensä löytänyt kerääjä, tosin tiettävästi myös Europaeus on tavannut Pedrin liikkuessaan Shemeikan kylässä 1840-luvulla) laulatti Pedriä, oli Pedri jo yli 60-vuotias. Muisti oli jo ehtinyt rapistua.

Kaiken tämän kansanperinnemateriaalin (oli sitten kyse palavista päreistä, karhunkynsistä tai viiskannalla koristetuista kanteleista) äärellä on helppo ymmärtää Raja-Karjalan ehkä tunnetuimman eeppisten runojen ja loitsujen taitajan omassa piirissään hankkima arvostus.

Kuten Väinämöinenkin myytin maailmassa, edusti Pedri reaalimaaailmassa  hengen voimaa, kokemusta ja viisautta. Pedri hallitsi ”sanat” ja ”luvut”, joilla rahvas saattoi varmistaa vuodentulonsa, terveytensä, elämän jatkuvuuden.

Matkat kirkonkyliin olivat pitkät. Kirkon lisäksi tarvittiin myös muita uskonnon asiantuntijoita sekä ennen kaikkea kriisien ratkaisijoita. Keskiaikaisessa kaskikulttuurissa tietäjästä kasvoi kulttuurin heeros. Juuri kaski- ja eräkulttuurin luoma elämänmuoto, jossa oli selvittävä oman tietonsa ja taitonsa varassa ilman kyläkulttuurille tavallista lähinaapureiden apua, tarjosi tietäjä-ideaalille kasvupohjan. Tietäjä turvautui pyhissä sanoissa piilevään tietoonsa, syntysanoihin, joita tuotettiin suuri määrä kaikkien sairauksien ja ongelmien varaksi. Loitsujen aineksina olivat epiikasta mieliin jääneet myyttiaiheet ja sen maailmankuva, jota syvennettiin kristillisen opin antaman tiedon avulla. Tietäjän välineenä loitsuista tuli itäsuomalaisen perinteen omaleimaisin laji, jonka keskeisyys näkyy myös vienalaisessa kulttuurissa.

(Siikala, mt. s. 455)

Pedri Shemeikka ei ollut vain runontaitaja, hän oli arvostettu tietäjä, kriisitilanteiden ratkaisija. Hän oli saanut laulunsa ainakin symbolisesti kaukaisesta, ei välttämättä peninkulmilla mitatusta ”Tuli-Lapista ". Hänen esi-isiensä loitsut ja peuranmetsästykset olivat tiedossa... juuri omalta suvultaan  Pedri olikin suuren osan tiedoistaan ja taidoistaan perinyt. Milloin verkkoja kokiessa, milloin karhua kiertäessä, mutta myös hämärissä pirteissä, päreiden valossa, kanteleen helistessä.  Ei kulttuuriperintö tyhjästä synny. Seuraavat sukupolvet saivat lukea loitsunsa kirjoista.

Ehkä Pedrin henkisiä voimia myös pelättiin. Ristivaarassa, Pedrin naapurina asui Anna Hakulinen, joka muistelee tässä lapsuusaikoinaan kuulemaansa tarinaa Pedristä:

Kerran vietettiin Petrin naapurissa häitä eikä tätä äkeää ja omanarvontuntoista ukkoa muistettu kutsua häihin mukaan. Ukko suuttui tästä ja teki nuorelle parille todella ilkeän taian. Toiset seurasivat, miten nuorikko muuttui päivä päivältä yhä äkäisemmäksi ja äkäisemmäksi. Kyselemään, jotta mikä se on niin pahasti pielessä ja lopulta toinen purki huolensa ja murheensa. –  Luulin mie miehelle menevän, vaan eihän tuo mikää mies ouk. Se ei ymmärrä hyvän piälle mittää, ei tiijjä naisista tuon taivaallista. Perhe sitä pohtimaan ja lopulta pojan isä älysi asian oikeat laidat.  –  Petri, se pahalainen, se jäi kuhtumatta häihin ja sillä on nyt lusikkansa hämmentimenä tässä sopassa. Isäntä itse taiantekoon ja taitaja kun oli, tulivat asiat taas kuntoon.

(Ollaan Öllölässä. Kylälukemisto Tuupovaaran Öllölöstä, Tuupovaara-Seura ry 1995)

Oliko Pedri tehnyt mitään taikoja ei liene tässä tarinassa tärkeintä, vaan pikemminkin Pedrin maine taikakeinojenkin hallitsijana. Toisaalta esimerkki osoittaa, että taikakeinoihin luottivat muutkin kyläläiset.

On todennäköistä että vahvimmat loitsut esitettiin vain sillon kun niitä oikeasti tarvittiin. Oma lähdeaineistoni vahvistaa tämän: Pedri koki olevansa osa luontoa ja sieltä hän keräsi voimaa auttaa sekä itseään että lähiympäristöään. Monet kerääjät ovat todenneet rajakarjalaisen ihmisen noudattaneen tunnontarkasti ortodoksisiakin riittejä, erityisesti paastonajat koettiin tärkeiksi. Kristinusko muodosti kuitenkin vain ohuen pinnan rajakarjalaisessa kansanuskossa. Pedri uskoi sokeutuneensa, kun hän unohti ottaa amulettinsa (karhunkynnen) kalareissulleen. Erityisesti karhusta ja hauesta hän koki saavansa voimaa ja vitaalisuutta. Pedrin haukimagiasta oli perillä vain pirtin oma väki. Tuskin on sattumaa että kohdatessaan Jean Sibeliuksessa sielunveljensä kesällä 1892, kaikuivat Mysysvaaran pirtissä Hauen syntysanat.

Runo-Karjalan ulkopuolelta tulleilla runonkerääjillä oli ainakin kolme perusongelmaa: ensiksi heidän oli vaikeuksia ymmärtää karjalan kieltä,  toiseksi ortodoksista uskontoa ja kolmanneksi kansanuskoa. ”Karelianismi” ei aina merkinnyt paikallisen väestön aitoa ymmärtämistä; kykyä ottaa vastaan itselle outoja kulttuurisia elementtejä. Sortavalan seminaari ja lyseo, muiden muassa,  tekivät varmastikin parhaansa auttaakseen rajan kansaa nousemaan köyhyydestä, mutta jos asenne on ”kansan kohottaminen” (suora lainaus Sortavalan lyseon matrikkelista), ei kulttuurien aidosta kohtaamisesta voinut tulla mitään.

Pedri Shemeikka on kuvattu useimmissa matkakertomuksissa juroksi, vähäpuheiseksi mieheksi, jota oli vaikea saada ottamaan kanneltaan esille. Siksi Sibeliuksen kokemus, jossa Shemeikka lauloi ja soitti kannelta tunnista toiseen, on poikkeuksellinen. Poikkeuksellisen kokemusmaailnan tarjoaa myös Juhani Sjöströmin Karjalan povessa (1896), joka on jäänyt aivan liian vähälle huomiolle Shemeikka-tutkimuksessa. Korpien povessa teoksen avulla on mahdollista astua synkretistiseen maailmaan, jossa jatkuvasti  pyrittiin etsimään tasapainoa arkisen (ymmärrettävän) ja yliluonnollisen (vaikeasti ymmärrettävän) välillä.

Käkisalmelaissyntyinen  Sjöström oleskeli Korpiselässä 1894-1895. Hänen tarkoituksensa oli tehdä piirroksia Kalevalaan. Sjöströmin Korpien povessa (1896) on tiettävästi kirjoitettu Pedri Shemeikan saunassa. Sjöström ei mainitse yhdenkään  henkilön nimeä teoksessaan, paikannimistäkin ainoastaan Kokkarin kylän (Korpiselässä). Niin Hannes Sihvo kuin Martti Haaviokin pitävät kuitenkin selviönä, että Sjöströmin esittelemä runonlaulaja on Pedri.

Sjöström, olihan hänellä aikaa tarkkailuun ja hartaaseen kuunteluun, on päässyt mielestäni hyvin lähelle sitä intuitiota mikä minulla on siitä miljööstä, joka synnytti karjalaisen runon ihmeen.

Tuo sydän on heidän runollisuutensa, lyyrillinen henkensä, joka kukoistaa parhaiten heidän yksinäisinä hetkinään, mutta joka luo heijastuksen muissakin erilaisissa tilaisuuksissa, kun on vain jotain johtimena. Ja ei se rajoitu paljaisiin sanoihin, kylmään, haukottelevaan osanottoon ja kuulemiseen, vaan se todella vie heidät mukanaan. Mielensä tuntuu kaihoiselta, sydämessä pulpahtelee ja ajatukset ehättävät tuomaan tunteita ilmi. Mielellään he jättävät työnsäkin seisahtamaan kuulleessaan runomuotoon puetuita ajatuksia ja elämää. Siinä kehrääjänsä edessä seisoo kököttää hyrisemättömänä rukki, ukolta on seisahtanut verkon käpy kouraan, ja tuolla pöydän päässä toimittavalta isännältä on naskali jäänyt pöydälle joutilaana ja itse hän, kyynärpäät pöytää vasten, pää nojautuneena käsien varaan, kuuntelee, kun hänen suurempi poikansa tuolla uunilla, pienoisen tuikkivan lampun valossa ”laulaa” - kuten he runojen lukemistakin sanovat - Kantelettaren runoja. Mutta kai ei isälle tuolta saakka hyvin kuulu, koska hän käskee poikansa laskeutumaan uunilta ja tulemaan hänen luokseen pöydän ääreen lukemaan. Poika tottelee ja sen jälkeen kertyy koko perhe pöydän läheisyyteen. Naiset ovat kukin tuoneet rukkinsa mukaansa, vaan ne eivät jouda pyörimään, kuin kehrääjäin ajatukset ovat kiintyneet kuuntelemiseen. Vanha mummo vain pyörittää värttinää sormiensa välissä ja toisella kädellään vetää kuontalosta tappuroita kierittäen niitä rihmaksi. Vaan pää on mummoltakin kallelleen vaipunut ja sisällinen iloisuus on punannut hänen kasvonsa, värttinä näkyy pyörivän itsestään ja sormet toimivan oman tottumuksensa mukaan.

Sjöström oli varmaankin itse lahjoittanut Shemeikoille Kantelettaren, vaikka tiesikin, että rajakarjalaiset osasivat samoja runoja muutenkin. Kun Pedri sai vielä Sjöströmiltä suun kostuketta, alkoi pirtin seinät kaikua Wäinämoisen ja Jougamoisen urotöistä, Peuran virrestä ja muustakin, koska ”alkaakin sitte loitsuja ja jokainen nivel hänellä liikkuu päästellessään loitsusanoja.”

Sjöström on kirjannut ylös, että Shemeikka lauloi kaiken kahdesti, koska hänellä ei ollut erityistä säestäjää.

Runoilta päättyy Pedrin sanoihin:

Ukko uupui, vanha vaipui
kuoli konttiloin tekijä

Sjöström on kirjannut teokseensa: ” Ja siihen hän tällä kertaa lopetti, sanoen vielä, että hänen suvussaan hänen kanssaan menee runolaulanto hautaan, sillä ei ole yhtään hänen lapsissaan, eikä lastensa lapsissa hänen seuraajaansa.”

Filip Pyykösen muistot Pedristä kannattaa laittaa tähän Sjöströmin muistelmien jatkoksi:

Ristivaarassa, Öllölän kylässä, eleli Pedri Shemeikka viimeiset vuosikymmenensä. Kotoani oli sinne kolmikilometrinen metsäpolku, joka kiipeili vaarojen rinteitä ja kulki yli solisevien purojen. Tämä matka oli tuttu, tuttavat perilläolijat. Usein vierailin Ristivaarassa ja gosti, vierailu, saattoi olla viikkokaudenkin pituinen.
Aamu- ja iltapuhteina avarassa pirtissä naiset kehräsivät, paistoivat piiraita. Miehet askartelivat puhdetöissä tai kisailivat voimaleikeissä. Dietto, Ukko-Pedri, oli sokea jo, mutta kutoi aikansa kuluksi verkkoa. Hän asusti omassa nurkassaan, istuskeli mietteihinsä vaipuneena sänkynsä reunalla. Kun bunukka, lapsenlapsi, saapui tervehtimään diettoa, oli tämän tapana koettaa päälakea ja ihmetellä: ylen äijän on toas Hilippa kasvat – vaikka viimeisestä mittauksesta olisikin kulunut vain pari päivää. Dietto tiesi, mikä oli mieleen miehenalulle, jota sanottiin Pieneksi-Hilipaksi.

Pedri oli harvinaisen juro ja itseensä sulkeutunut. Mahdollisesti hän oli nuorena ollut ”huima brihatšu” kuten muutkin, mutta lähes sadan vuoden taival karussa erämaassa, monine henkisine kokemuksineen kovettaa miehen, kuten aika kelottaa kuivaksi vanhan hongan, joka sekin heilui nuorena kaikissa tuulissa. 

(Filip Pyykönen: Suurta riistaa ja pientä : metsästystarinoita Karjalan saloilta. Teoksessa Suomen riistapoluilta / toim. Yrjö Ylänne,  1961)

Tästä katoavasta Karjalasta O A Hainari kirjoitti 1906: ”Salot harvenevat Raja-Karjalassa ja satujen hämärä niistä hälvenee. Uusi sukupolvi kuulee lehmänkellojen kilinän siellä, missä ennen kaikui kontion vihellys. Salokylän laidassa, missä emännät ennen lukivat loitsujaan pyhän uhrihongan juurella, siellä kohoaa nyt uuden kansakoulun harjahirsi.”

Lauri Hannikainen oli saattelemassa huhtikuussa 1915 Pedri Shemeikkaa kalmiston rauhaan:

Läksimme Karjalaan, suurta laulajaa hautaan saattamaan. Saavuimme Ristivaaraan. Välkehti tähtikirkas taivas. Kuusimajassa kartanolla nukkui Petri arkussaan ja kasvoilta kalpeana heijasti kimmeltävän taivaan valo. Paljastetuin päin seisoi ympärillä kansa, tuikkivat vahakynttilät käsissään. Sielun messu tenhoisa, valtava, kohosi siinä Korkeimman puoleen kevätyönä ihanimpana, ja kynttiläin loisteessa sulautuva tähtitaivaan tuike viritti pyhät kultalangat kalmakuusikosta taivahan kirkkauteen... Yön valvoi hartaana kansa, kertoellen muistojaan kaatuneesta urhosta. Valkeni aamu. Maan poveen saatettiin ukko, ihanaan ikikalmistoon kuusien synkeään suojaan, niemen kärkeen, järven laineen lauleltavaksi. Ja korkealle kohosi taivoa kohti honkanuotion savu erämaan haudan ääreltä. Tuhannet kerrat on ukko nuotion loimun äärellä nukkunut. Nyt hän nukkui viimeistä kertaa, nukkui pyhän tervaksen tuoksuun, pyhän turpeen turvalliseen helmaan. Värähti kansan sydän, kierähti kaipauksen kyynel. Honkien latvoissa humisi hiljainen hautavirsi, johon yhtyi koko erämaa...

(Lauri Hannikainen, Kuolevan laulun mailta s. 54-55)

Pedrin vaimo Maura lauloi Pedrin kirstua ladittaessa  ns. Ruuhen virren:

Middov oldannoh nygoi vaimeloisen vakkesrojuized?/ Ihalal armoisellenj igäizii kodizii azutah./ Luadikkoa kuldaizil kädyizil kuldaizel armoizellenj igäized kodiized./ Pangoatto kallehel armoizellenj kalanluuhized kravattjized,/ pangoa pestyt armoizellenj ylenpehmiezed perinnäized/ pangoatto aig-armoizellenj allinlinduzien andubaized peähyizien aole./
Katelkoa pesty armoistai pehmielöit katushkaizil./ Anna pitkien matkaisien tulduo pezejy armoisenj ehki huogavuo!/ Loadiekoa kohted kroaznoi ikkunjnelyöd kallehel armoisellenj!/ Ann´ihalu armoizenj meidy igäviz aigaziz ehki katshov niiz ikkunpielyizis.

Suomennettuna:

Mikä outo työ on ikävänalaisella!  Ihanalle rakkaalleni ikuista kotia rakennetaan. Laatikaa kultaisilla käsillä armaalleni ikuista kotia! Pankaa kalleimmalleni kalanluiset sängyt, antakaa armaalleni ylen pehmeät patjat, pankaa hänelle, joka aikanaan oli armaani, allinlinnun untuvia pään alle! Peittäkää pehmeillä peitteillä, jotta pitkän matkan tultuaan pesijä armaani edes levähtää. Tehkää kahdet punaiset ikkunanpielet kalliille armaalleni, että ihana armaani ikäväpäivissään meitä edes katsoo niistä ikkunanpielistä.

Pedrin surujuhlaa vietettiin viikko. Saattajien joukossa oli paljon etelästäkin tullutta kulttuuriväkeä. Hellä Pelkosen mukaan ”puheita pidettiin useita, ja kukkiin peittyi laulajan hautakumpu".

(Hellä Pelkonen: Raja-Karjalan runonlaulajat, s. 56-57, teoksessa Vanhan runon mailla,1935)



torstai 22. joulukuuta 2016

Lauri Viita. Suomalaisia tarinoita 4.



Kuvan lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lauri_Viita.jpg?uselang=fi

Olen kymmenisen vuotta inventoinut suomalaista runoutta. Vaikka ihmisen elin-ikä ei riitä koko suomalaisen runouden läpikäymiseen, jotain kuitenkin olen jo ehtinyt asian eteen tehdä ... ja muuan kirvesmies Tampereen Pispalasta, Lauri Arvi Viita, taitaa olla tällä hetkellä, vuosien runoissarypemiseni jälkeen, ehkä se runolija, jonka voisin ilman suurempia epäilyjä sanoa olevan, ei ehkä muiden mielestä, mutta omasta mielestäni, Poeta Finlandiae. Minulle tärkein suomalainen runoilija.
Tämän historian blogini aiheena on siis  Lauri Viita (1916-1965), suomalainen kirjailija, jonka syntymästä,on tullut juuri kuluneeksi 100 vuotta.
Lauri Viita syntyi 1916 Emil ja Alfhild Viidan kuusilapsisen perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan  kylässä, joka on sittemmin liitetty Tampereen kaupunkiin. Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulunsa kesken. Isäänsä seuraten hän kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli rakennustyömailla.
Kirjoitan tätä blogiani 22.12. Sattuu olemaan Viidan kuolinpäivä. Vuonna 1965, joulukuun 21. päivänä, Viitaa kuljettaneeseen taksiin törmäsi maantiellä rattijuopon ajama kuorma-auto. Hän kuoli seuraavana päivänä Töölön sairaalassa 49-vuotiaana.
Kuolinpäivänä ilmestyi Parnassossa Viidan runosikermä "Onni". Tilanpuutteen vuoksi siitä puuttui kuitenkin kahdeksas sikermä.
Viidan runoissa on yleensä tarina. Näin myös Onni-runossa, joka lienee tällä hetkellä suomalainen mielirunoni. Olen liittänyt runon säkeet yhteen, jolloin tarina tulee paremmin esille:
Onni (osa runosta)
Kiitos elämästä, Äiti. Pari riviä tein kirjaimia tänään.Siinä kaikki. Olen onnellinen.Suvimaisema: lahdentyven,saunaranta ja vene ja helle, männiköntuoksu,kukat, välkkyvät kalat,lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku: Isä, hei!
Lauri Viitaan tutustuminen kannattaa aloittaa Arvo Ahlroosin mustavalkoisesta dokumenttielokuvasta Nousu Pispalaan (1965).
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/02/21/punainen-pispala-kohosi-villina-harjulle
Runoilija kävelee Ahlroosin filmissä lapsuutensa maisemissa Pispalan harjulla. Hän tapaa vanhoja tuttujaan, jututtaa lapsia, silittelee kissoja, muistelee menneitä ja lopuksi esittää runonsa Alfhild.
Dokumentin katsottuaan ymmärtää miksi Lauri Viita ei ole vain Pispalan vaan myös muun Tampereen rakastetuin kirjailija. Viita ei ole menettänyt ajankohtaisuuttaan. Hänestä tehdään jatkuvasti elokuvia, teatteria, kirjoista otetaan uusintapainoksia, uusia tutkimuksia syntyy koko ajan. Yrjö Jyrinkosken jo 1940-luvulla aloittama lausuntabuumi jatkuu yhä. Kuuntelin äskettäin Juha Hurmeen hienoa Viita-tulkintaa Stadin työväenkirjallisuuspäivillä. Tänä vuonna on tullut painosta myös Viidan aikaisemmin julkaisemattomia tekstejä.
Viidalla on nimikkoseuransa, joka ylläpitää myös Lauri Viita-museota Viidan synnyinkodissa Pispalassa. Kauniinpa paikkaa Tampereella voisi tuskin kuvitella.
Lokakuussa tänä vuonna ohjasin itse runoillan Tuusulan Halosenniemeen. Esittelyssä oli lähinnä 1940-luvulla aloittaneita suomalaisia runoilijoita. Ilona Malmipuron ja Tair Arusaaren Kukunor-tulkinnat olisivat varmaan kelvanneet Viidallekin.
Tässä ote runosta Alfhild, joka ilmestyi Viidan esikoisteoksessa Betonimylläri (1947)
Äidit vain, nuo toivossa väkevät,Jumalan näkevät.Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta. Alfhild, hän joka synnytti minut,jo joka yö sinne purjehtinut,missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa,isä ja äiti, peräkanaa. Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,kissoja, koiria, tuttua väkeä,viittoen, luikaten parhaansa mukaan,ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan. Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai,jos sattuu olemaan perjantai.
Miten kohtasin Lauri Viidan? Varmaankin ensimmäisen kerran silloin kun suoritin kotimaisen kirjallisuuden arvosanoja Helsingin yliopistossa. Päätin silloin ottaa Viita-urakakseni hänen ensimmäisen ja tärkeimmän romaaninsa Moreeni (1950). Jaksoin juuri ja juuri kahlata sen läpin.
Itse olen asunut Tampereella 1980-luvulla. Sijaistin silloin vähintäänkin 20 tamperelaisessa koulussa. Oppilaiden kanssa oli helppo tulla toimeen. Karjalainen ja hämäläinen pärjäsivät hyvin keskenään. Tamperelaisissa yhdistyy sopivasti vakavuus ja leikkisyys, filosofi ja humoristi. Kouluväen kanssa en muistaakseni käynyt keskusteluja Viidasta. Ehkä olisi pitänyt olla aktiivisempi. Viime lokakuun Tampereen reissullani yritinkin korjata tämän virheen tamperelaisessa kapakassa... ja kyllähän sitä Viita-puhetta löytyi. Ei miestä ole unohdettu.
Muutama päivä sitten (kun olin jo kohtuullisen hyvin kuntoutunut flunssastani), päätin uudistaa haalistuneen lukukokemukseni Viidan Moreenista. Oma kirjayksilöni ei ole mikä tahansa Viidan Moreeni. Se on ensimmäinen painos, ostettu Tampereelta Laukontorilta. Romaanin painojälki on ajalta jolloin WSOY sitoi romaanit punaselkäisiksi, kansissa hieno marmorikuvio. On helppo kuvitella kirjani ensimmäisen lukijan innostus. Viita oli Moreenin ilmestyessä jo suuri nimi suomalaisen kirjallisuuden taivaalla. Betonimyllärin jälkeen oli ilmestynyt tosin oudoksi mainittu Kukunor (1949), mutta sitäkin kriitikot kehuivat, vaikka eihän siitä lastenkirjaksi ollut. Avioliitto runotyttö Aila Meriluodon kanssa ei ainakaan himmentänyt Pispalan miehen mainetta.
Kirjan alkuperäinen omistaja on osoittanut aitoa paikallispatriotismia liimatessaan etukanteen perhepotretin, jossa Viita poseeraa ensimmäisen vaimonsa Kertun ja lapsiensa Sepon ja Teijan kanssa. Ollaan siis vielä Pispalassa, niin kuin itse romaanissakin.
Kun Lauri Viita  erosi Kertusta (os. Solin) ja otti vaimokseen Ailan (Meriluoto), muutti hän pois  Pispalasta.
Onkin kummallista, että Tampere on menettänyt jossakin vaiheensa suuret kirjailijansa muihin pitäjiin. Näin kävi Oiva Paloheimolle, Yrjö Jylhälle, Elina Vaaralle, Hannu Salamalle ja varmaan monelle muullekin. Sen sijaan se on saanut Koillismaalta Kalle Päätalon, Savosta Juice Leskisen, Lahdesta Risto Ahdin, Viipurista Eeva-Liisa Mannerin ja Paimiosta Juha Hurmeen. Väinö Linna ei muuttanut koskaan kovin kauas Hämeestä.
Mutta näiden sivupolkujen jälkeen kannattaa palata Moreeniin.
Pekka Tarkka on luonnehtinut  Moreenia mielestäni varsin osuvasti:
 (Moreeni) on Tampereen työläiskaupunginosan Pispalan eepos. Sen aiheena on itsenäistyvien ihmisten irtautuminen tehtaiden vuokra-asunnoista, poliisien, pykälien ja vekselien kaupungista omaan yhteisöön, josta muodostuu  ”koti,kirkko ja isänmaa”. Raivaajahengen elähdyttämät rakentajat nousevat lähes maan ja taivaan välille korkealle moreenikannakselle, jonka kaltevaan maaperään, avarien näköalojen keskelle, pureutuu ”Luojan palikkaleikki”, suuri joukko sikin sokin rakennettuja asumuksia. Siellä on myös kirvesmies Iisakki Niemisen ja hänen Josefiinansa ”Iisakin kirkko”, jossa palvellaan rakentamista ja syntymistä. Romaanin sosiaalinen näkemys on raja-aitoja kaatava ja epäpoliittinen. Ohimennen kuvataan vuoden 1918 punakapinaa, joka näyttäytyy sotaisia ja hävittäviä voimia ivaavana traagisena farssina. Monumentaalisena, omailmeisen rytmillisenä liikkeelle lähtenyt kuvaus haaroittuu teoksen loppua kohden; sen monipolvista kuviointia hallitsee, keskeisten henkilöiden lähes raamatullisesta koosta huolimatta, hellyys tavallisia, epäsankarillisia ihmisiä kohtaan.  (Suomalaisia nykykirjailijoita, 1967).
Moreeni on myös filosofinen romaani, joka muistuttaa aika-ajoin Joel Lehtosen Putkinotkoa ja toisaalta (ja ehkä vielä enemmän) Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijaa kaikessa naturalistisessa kosmisuudessaan. Filosofi Eino Kailan teokset lienevät olleet tuttuja tälle Tampereen kirjaston ahkeralle kuluttajalle. Tiedetään Viidan lukeneen paljon tietokirjallisuuttaa laidasta laitaan.
Miksi romaani ei tehnyt minuun vaikutusta aikaisemmin? Olinko liian nuori Viidan ymmärtäjäksi, silloin 80-luvulla? Nyt lukukokemukseni jälkivaikutus on sitä luokkaa, että nostan Viidan Moreenin Kiven Seitsemän veljeksen, Lehtosen Putkinotkon, Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Linnan Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla-trilogian kanssa samaan kuninkuusluokkaan.
Romaanin mielenkiintoisin osuus on sen kansalaissodan kuvaus. Tässä kannattaakin kiinnittää huomiota sodalle antamaani nimeen. Moreeni on romaani nimenomaan kansalaissodasta, ei vapaussodasta, ei sisällissodasta eikä kapinasta. Kyse on kansallisesta repeämisestä, hetkellisestä mielipuolisuudesta, joka tuhoaa hirvittävällä voimalla ihmishenkiä, tuottaa tuskaa, mutta ei missään nimessä ole mikään sankaritarina, jos on kapina, niin lähinnä epäonnistunut kapinan yritys, pikemminkin  farssi .”Ulkopuolisten” (jos sellaisia sodassa koskaan onkaan) osuus rajoittuu asetehtaisiin. Viidan mukaan Tampereella ei ammuttu yhtään laukausta kotimaisella kiväärillä. Sota oli Viidalle suomalaisten kansanryhmien keskinäinen kamppailu. Puoltaan ei kansalaisen tarvinnut edes itse valita. Ei kirvesmies Nieminenkään, rauhan mies, olisi ketään halunnut ampua (ja tuskin olisi osunutkaan), mutta ei hän voinut jäädä poiskaan punakaartista.
Sodanjälkeiset vuodet olivat Viidalle uskomattoman luovuuden aikaa. Betonimylläri (1947), Kukunor (1949) ja Moreeni (1950) julkaistiin kolmen vuoden aikana. Kaikki nämä kolme teosta kuuluvat suomalaisen kirjallisuuden kaanoniin. Tuskin kukaan muu suomalainen kirjailija pystyy osoittamaan vastaavaa kolmea vuotta - ja kaiken lisäksi nämä teokset painivat kaikki erilaisissa kirjallisissa ”sarjoissa”. Betonimylläri edustaa vahvaa perinteistä runoa (monet kokoelman runoista ovat runoiltojen halutuimpia runoja edelleenkin), Kukunor lienee suomalaisen runouden huikein nonsense-runoelma (eräänlainen Suomen Alice Ihmemaassa) ja Moreeni lienee Toivo Pekkasen Tehtaan varjossa ohella merkittävin suomalainen työläisromaani.
Pystyikö näitä teoksia kirjoittamaan mies, joka sairasti skitsofreniaa?
Olen nuoruudessani ollut töissä Kellokosken sairaalassa. Sieltä korviini tarttui tarina, että Viidalla olisi ollut oma aivan sairaalaan. Hän olisi saanut tulla ja mennä mielensä mukaan... totta tai tarua?
Ahlroosin Pispala-dokumentissa tapaa rauhallisen, viisaan miehen. Elokuva valmistui samana vuonna kuin Viita kuoli. Itse asiassa Viita oli saanut aikaiseksi myös toisen romaanin Entäs sitten Leevi (1965), johon hän tiettävästi suunnitteli jatko-osia. Sen päähenkilönä oli nuori aloitteleva kirjailija. Ehkä hän suunnitteli uutta suurta suomalaista taiteilijaromaania.
Polku jäi kuitenkin kesken.

(runosta Onni)

Kaita polku kaivolta ovelle
nurmettuu.
Ikunnan edessä
pystyyn kuivunut omenapuu.
Reppu naulassa ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.





torstai 8. joulukuuta 2016

Jean Sibelius. Suomalaisia tarinoita 3.

Jean Sibelius. Suomalaisia tarinoita 3.







Jean Sibelius (1865-1957) lienee tunnetuin suomalainen, myös Suomen ulkopuolella.

Tänään vietin iltaani Rantatien Galleriassa, Tuusulassa,  osoitteessa Rantatie 117. Vastapäätä galleriaa sijaitsee edelleenkin Kuninkalan talo, jossa Sibeliukset odottivat  Ainolan valmistumista. Ainolaan he pääsivät muuttamaan 1904.

Rantatien Galleriasta suuntasin kulkuni kohti Ainolaa. Talossa näkyivät valot, vietetäänhän tänään Sibeliuksen päivää ja samalla suomalaisen musiikin päivää. Liput liehuvat saloissa.

Mäkinen tie kohti Ainolaa oli kynttilöin valaistu. Mäen päällä huomasin miehen, joka kameroineen yritti löytää sopivaa kuvakulmaa. Kiinnitin huomioni myös  talon takaiseen metsikköön, joka on säästynyt kaupunkisuunnittelun barbarialta. On ilta. Mielessäni tuntuu juhlalliselta kun ajattelen tätä kaikkea. Olen järvenpääläinen ja hyväksyn itseni osaksi suomalaista Sibelius-kulttia.

Olin toki pitkään arvostanut ja kuunnellutkin Sibeliusta, mutta vasta vuosi 2015 teki minusta varsinaisesti Sibelius-fanin.

Olen kirjoittanut Tuusulan Aikakirjaan (XXVI)  artikkelin Sibeliuksen ja Pedri Shemeikan kohtaamisesta, Juttuni lukeneet ymmärtänevät kiinnostukseni syyn.

Sibelius-harrastukseni  oli jo vanhaa perua,  sen sai tuntea korvissaan myös puolivuotias poikani Petri, joka joutui helmikuussa 1990 kuuntelemaan levyltä Sibeliuksen viulukonserton. Poikani kuunteli sen kiltisti. Hänellä ei ollut vielä mahdollisuuksia juosta karkuun Sibeliusta.

Helsingin musiikkitalon konsertti  maaliskuussa 2015, sai  minut kiinnostumaan säveltäjämestarista vieläkin enemmän. Kiinnostus oli muuttunut innostukseksi.

Helsingin Sanomien Mari Koppinen kirjoitti tästä konsertista, hänkin oli innostunut:”Lauantain konsertti oli ehdottomasti hienoin ja mieliin jäävin Sibelius-oppitunti, jonka ainakaan minä olen koskaan kokenut.” Oppituntia siinä oli minullekin.

Kevään mittaan (2015) Sibelius vuoteni sen kun paranee. Sain nimittäin houkuteltua professori Heikki Laitisen, alan parhaan asiantuntijan Suomessa, puhumaan Sibeliuksesta ja Shemeikasta Platonin Akatemiaan. Silloin oli toukokuu 2015.  Platonin Akatemiassa vietettiin kolmen suuren; Gallen-Kallelan, Halosen ja Sibeliuksen 150-vuotisia. Tämä blogini perustuu suurelta osin Laitisen luentoon.

Lopullisen Sibelius-kasteeni sain Tuupovaarassa heinäkuussa, samana vuonna. Karjalan korpiin siirretty Sibelius soi kauniisti ja koskettavasti. Koskenniskan myllykievari oli täynnä sibeliaaneja; suurin osa heistä oli tavallisia tuupovaaralaisia. Hekin olivat etsimässä Sibeliustaan, monet olivat sen jo löytäneet.

Sibeliukselle kosketus karjalaiseen kansanrunouteen ja musiikkiin oli hänen elämänsä tärkeimpiä suunnannäyttäjiä. Jos Sibelius ei olisi tutustunut kalevalaiseen maailmaan, jos hän ei olisi tavannut Larin Paraskea Porvoossa marraskuussa 1891 ja jos Jannen ja Ainon häämatka olisi suuntautunut jonnekin muualle kuin Karjalaan kesällä 1892, olisi tuntemamme Sibeliuksen musiikki mahdollisesti vähemmän ”suomalaista” (tai karjalaista!)  kuin se nyt on.

Larin Paraske (1833–1904) oli aikansa ehkä tunnetuin suomalainen, tarkemmin inkeriläinen, runonlaulaja. Hän oli todellinen runon ja muistin jättiläinen, jolta on kerätty muistiin noin 32 000 säettä, mikä on enemmän kuin keneltäkään muulta suomalais-balttilaisella alueella. Larin Paraske asui Porvoossa pastori Adolf Neoviuksen luona kolme vuotta tavaten lukuisia eri alojen taiteilijoita. Sibelius tapasi Parasken Porvoossa marras-joulukuun vaihteessa 1891.

Yrjö Hirn muistelee: [Sibelius] oli hyvin halukas kuulemaan, miltä karjalainen runo kuulosti aidon laulajan laulamana, ja minä olin tietenkin iloinen saadessani olla näkemässä tätä uuden ja vanhan kohtaamista. En rohkene mennä lausumaan ajatuksia siitä, miten paljon mestarin Kalevala-aiheisille sävellyksille on mahtanut merkitä, että hän silloin sai kuulla Paraskea. Muistan vain hänen seuranneen laulua tarkkaavaisena ja merkinneen muistiin sävelen lukua ja poljentoja.” Valitettavasti Sibeliuksen Paraske-muistiinpanot ovat kadonneet.

Erik Tawaststjerna pitää todennäköisenä, että Sibelius on kuullut Parasken esittävän myös Kullervo-aiheista kalevalaista runoa. Joka tapauksessa Parasken tapaaminen lienee jättänyt jälkiä Sibeliuksen Kullervo-sinfoniaan.

Viipurilainen osakunta oli tilannut Sibeliukselta musiikin Karjalan historiasta kertoviin kuvaelmiin. Näin syntyi Karelia-näyttämömusiikki, josta  Sibelius muokkasi myöhemmin Karelia-sarjan.
Larin Paraske saatiin houkutelluksi mukaan alkuperäisen Karelia-sarjan esitykseen marraskuussa 1893. Paraske esitti musiikillisessa kuvaelmassa vanhan pirtin emäntää, mutta lauluosuuden tulkitsivat klassiset laulajat. Karelia-sarjaan kuului alkuaan kuvaelma, joka oli otsikoitu Karjalainen koti vuonna 1293. Tämän kohtauksen musiikki on säilynyt kokonaisuudessaan.  

Kuvaelma sisältää kalevalaista runonlaulua, ja melodia on täsmälleen sama kuin se, minkä Sibelius merkitsi muistiin Pedri Shemeikalta heinäkuussa 1892 Korpiselän Mysysvaaran kylässä.

Alkuvuodesta 1892 valmistunut Kullervo-sinfonia osoitti Sibeliuksen kiinnostuksen suunnan. Kalevalasta oli tullut hänelle suuri inspiraation lähde. Laitisen mukaan Sibelius oli jo vuoden 1890 lopulla valtavan innostunut Kalevalasta, mutta omasi siitä varsin huterat tiedot. Wienistä lähettämässään kirjeessä Ainolle Jean Sibelius viittaa Kalevalaan, mutta lainaa Kanteletarta, ja sitäkin väärin. Mutta jotain tapahtui vajaassa kahdessa vuodessa.

Keväällä 1892 Sibelius tajusi jo täysin kalevalamitan ja Kalevalan.  Laitinen ei luennossaan voinut olla ihmettelemättä: ”Oli mikä tahansa ruotsinkielinen pojankloppi, niin 26-vuotiaana hän tajusi koko [kalevalaisen] mitan ja runouden täydellisesti, sen muotopuolen.”  Sibeliuksesta kehittyi 1890-luvulla Suomen paras runonlaulun, kantelemusiikin ja itkuvirsien musiikillinen asiantuntija. Sibelius ei ollut innostunut ainoastaan Kalevalasta. Myös J. L. Runebergin outona pidetty 1830-luvun runous oli lumonnut nuoren säveltäjän.

Lieksassa, häämatkallaan Karjalaan kesällä 1892, Sibelius sävelsi samaan aikaan Runebergia ja kuunteli karjalaisia kansanlauluja ja kanteleensoittoa. Sibeliuksella oli kulttuurisesti kaikki aistit koko ajan auki. ”Hän oli täydellinen taiteilija”, totesi Heikki Laitinen.
Laitisen mukaan Sibeliukselle Berliini, Wien ja Karjala oli yksi sama asia. Kaikesta kiinnostuneena, uteliaana ja intohimoisena ihmisenä Sibelius oli aina avoin uusille vaikutteille. Kokonaisvaltaisessa asenteessaan hän muistuttaa vanhoja runonlaulajia. Tässä yhteydessä voisin lainata Leea Virtasen huomioita karjalaisten runonlaulajien eetoksesta. Laululla oli kokonaisvaltainen merkitys runonlaulajille; sen koettiin tuottavan hyvää ja torjuvan pahaa.

I. K. Inhan mukaan vienalaiset helmenpyytäjät uskoivat että ”veden haltijoita tulee lepyttää kaikenlaisella äänen pitämisellä, jos mieli hyvää saalista toivoa.” Sibeliusta voi aivan hyvin verrata näihin vienalaisiin helmenpyytäjiin.

Väitöskirjassaan Matkoja musiikkiin 1800-luvun Suomessa (2003) Heikki Laitinen näkee
musiikin kokonaisvaltaisena, elämää energisoivana voimana. Se auttaa ymmärtämään myös sibeliaanista sävelmaailmaa ja arkaaisen karjalaisen kansanmusiikin vaikutusta siihen. Sibeliukselta on vaikea löytää suoria lainauksia kansanmusiikista, mutta sitäkin enemmän siitä saatua energiaa.
Karelianismi-käsitteelle, johon muun muassa Erik Tawaststjerna Sibelius-elämäkerrassaan vetoaa tämän tästä, ei Laitinen lämpene. Laitisen mukaan Sibeliuksen Karjalalla ei ole mitään tekemistä karelianismin kanssa, joka pinnallisimmillaan tarkoittaa Laitisen mukaan sitä ”että mennään Kolin päälle katsomaan maisemia ja ollaan vaikuttuneita ja tehdään siitä tauluja”.
  
Kullervo-sinfonian menestyksen myötä Sibelius sai luvan avioitua Aino Järnefeltin kanssa. Varaa häämatkaan ei ollut, mutta Sibelius anoi matka-apurahaa Helsingin yliopistolta lähteäkseen Karjalaan tutustumaan kalevalaisiin runonlaulajiin, sävelmiin ja esitystapaan. Helsingin yliopisto myönsi 400 markan matka-apurahan. Samalla tuli maksettua myös häämatka. Häämatka Karjalaan ei ollut hetken päähänpisto. Kalevalainen maailma kiehtoi nuorta säveltäjää. Tutustuminen Larin Paraskeeseen ja sävellystyö Kullervo-sinfonian parissa oli tehnyt kalevalaisen maailman hänelle läheiseksi.

Laitinen pitää mahdollisena, että aikansa merkittävin suomalaisen kansanrunouden tutkija Kaarle Krohn avusti Sibeliusta hakemuksen ja matkasuunnitelmien tekemisessä. Krohn laati Sibeliukselle myös listan tärkeimmistä rajakarjalaisista runonlaulajista.

Matkaraporttiinsa Sibelius on kirjoittanut, että hänen matkansa tarkoitus oli tutustua ”kanteleensoittoon ja runonlauluun”. Laitinen kiinnittää huomiota siihen, että kanteleensoitto on tässä laitettu ennen runonlaulua. Rajakarjalaista murretta Sibelius tuskin ymmärsi, korkeintaan sanan sieltä toisen täältä. Sen sijaan musiikin kieli ja sen muodot oli helpommin tavoitettavissa. Matkallaan Sibelius ei merkinnyt muistiin runoja, ainoastaan musiikkia.

Maaherran tyttärestä Aino Järnefeltistä tuli säveltäjän puoliso Aino Sibelius Järnefeltien huvilalla Tottijärvellä 10.6.1892. Tottijärveltä Sibeliukset matkasivat höyryjunalla Imatran koskien kautta Joensuuhun, josta matka jatkui sisävesilaivalla Pielisjärven kirkonkylään, joka on nykyistä Lieksaa.
 Lieksan satamasta matkaa jatkettiin kahdella yhteen sidotulla soutuveneellä muutaman kilometrin päähän Monolanniemeen.  Kyytiin nostettiin matkatavaroiden lisäksi myös Sibeliuksen Joensuusta vuokraama taffelipiano. Yhdellä veneellä pianoa ei olisi saanut soudettua. Kun Monolanrannassa nähtiin rantaan lipuvat veneet taffelipianoineen, ihmetteli lieksalainen isäntäväki nähtyä vaivaa: ”Olisihan meillä ollut täällä flyygelikin.”

Monolassa vietetyn kuherruskuukauden aikana Sibelius sävelsi kaksi laulua Runebergin runoihin; Kyssens hopp (Suudelman toive) ja Till Frigga (Friggalle). Sibelius sävelsi Monolassa myös sävelrunoa En saga (Satu). Aino ei jatkanut Sibeliuksen mukana Korpi-Karjalan kyliin, vaan matkusti jo ennen heinäkuun puoliväliä sukulaistensa luo Kuopioon.

Nuorikon lähdettyä sivilisaation pariin, alkoi Sibeliuksen varsinainen ”studieresa”, jonka aikana hän tutustui monipuolisesti rajakarjalaiseen kulttuuriin: itkuvirsiin, runolauluihin ja kantelemelodioihin.
Sibeliuksen Karjalan matkallaan tekemät nuotinnokset löytyivät Kansalliskirjastosta 1980-luvulla ja Erik Tawaststjerna saattoi kommentoida niitä myös Sibelius-elämäkerrassaan. Vasta Heikki Laitinen on päässyt tekemään asiasta perustutkimusta. Suurimpana asiaan liittyvänä sensaationa voi pitää Sibeliuksen muistiinmerkitsemiä kantelesävelmiä. Kaikkiaan Sibelius kirjoitti matkallaan ylös kymmeniä melodioita, joista hän tiettävästi suoraan hyödynsi sävellystyössään vain yhtä Pedri Shemeikalta kuulemaansa melodiaa.
Korpiselän Kokkarin kylässä Sibelius kuuli Marjatta-runon muunnelmia. Ne olivat hänellä alkusysäyksenä Marjatta-oratorioon, jota hän alkoi työstää kesällä 1905.  Libreton hän tilasi Jalmari Finneltä. Hankkeesta ei tullut mitään, mutta sitä voidaan pitää Pohjolan tyttären esityönä.
Musiikkitalon konsertissa keväällä 2015 esitettiin ensimmäisen kerran näitä Sibeliuksen nuotinnoksia. Kului siis 123 vuotta nuottien merkinnästä kantaesitykseen! Halosen taitelija-ateljeessa saimme kuulla myös Sibeliuksen Karjalassa nuotintamia kansanlauluja vuorolauluna aitoon kalevalaiseen tapaan. Sopivan tekstin löytäminen nuotteihin on vaatinut Laitiselta suuren työn.
Jo Lieksassa Sibelius kuuli karjalaista kanteleensoittoa ja kalevalaista runonlaulua. Sibeliusta eivät kuitenkaan tyydyttäneet pelimannisävelet ja uudet kansanlaulut. Uusi eroasentoinen tapa soittaa kannelta ei häntä kiinnostanut.  Sibelius halusi tutustua vanhempaan, ns. yhdysasentoiseen tapaan soittaa kannelta; se antoi  enemmän tilaa improvisaatiolle ja luovuudelle.

Yhdysasentoisessa soittotyylissä  oikean ja vasemman käden sormet ovat toistensa lomassa näppäilemässä kieliä. Laitisen mukaan kantelemusiikista tulee näin ”aivan tietynlaista... ei ole kunnon melodiaa, vaan sointupohjaista improvisaatiota”.  Nykyisessä kanteleensoittotyylissä toinen käsi soittaa melodiaa ja toinen säestää; siitä Sibelius ei ollut kiinnostunut.

Lieksassa vanhan tyylin kanteleensoittoa sai kuulla vain Mikko Tolvaselta. Ilomantsissakin siihen olisi ehkä ollut mahdollisuus, mutta siellä Sibelius ei viipynyt kauan, vaan jatkoi Korpiselkään.

Itkuvirsistä Sibelius kertoo matkakertomuksessaan: ”Muuan nainen, Stepani Kokkonen, lauloi itkuvirsistä karakteristisimmat. Niitä lauletaan myös maahanpanijaisissa: ne päättyvät tavallisesti siihen, että laulu muuttuu hysteeriseksi nauruksi. Niiden dramaattinen teho on valtava.” Sibelius oli kirjannut itkuvirsinuotinnokseensa ”skratt”. Hän halusi merkinnällään kertoa sen minkä hän oli kuullut ja kokenut: Itkuvirsi saattoi todellakin päättyä nauruun.

Merkittävin Sibeliuksen kohtaamista karjalaisista runolaulajista ja kanteleensoittajista oli Korpiselän Mysysvaarassa elellyt Pedri Shemeikka. Hän edusti juuri sitä arkaaista karjalaista kansanmusiikkia, jota Sibelius oli tullut etsimään.

Matkakertomukseensa Sibelius on kirjannut: Pedri Shemeikka, 80-vuotias vanhus Korpiselän Mysysvaarasta, lauloi minulle runoja keskeytyksettä kokonaisen vuorokauden. Hänen runosävelmänsä on vanhin kaikista kuulemistani. Kaikki muistiin kirjoittamani runosävelmät ovat selvästikin peräisin täältä.”

Sibelius muisteli kohtaamistaan Shemeikan ja tämän kanteletta taitavasti soittaneen naisen kanssa A. O. Väisäselle 1920-luvulla: ”Tapasin vanhan Pedri Shemeikankin. Kun hän astui hämärästä pirtin nurkasta vastaani, vaikutti hän suurenmoiselta. Kuulin muun muassa Hauen syntysanat. Myös kuulin kanteleensoittoa, jota esitti muuan heikkopäisenä pidetty nainen. Hänen kerrottaan menettäneen järkensä kuultuaan Valamon kirkonkelloja. Miten lienee hänen älynsä ollut, kannelta hän soitti mainiosti. – Suuri rakkaus valtasi minut tuon matkan aikana ja on edelleen hyvin vahva minussa.” Sibeliuksen sitaatissa mainitsema suuri rakkaus oli kantele.

Edellä on jo viitattu Sibeliuksen alkuperäiseen Karelia-sarjaan, jonka musiikkiin vierailu Pedri Shemeikan pirtissä jätti pysyvät jälkensä. Kun tarkastelee Sibeliuksen tuotantoa, on sieltä helppo löytää kalevalaisia aiheita (Väinämöistä,   Kullervoa, Tuonelan joutsenta, Lemminkäistä, Pohjolan tytärtä jne.).

Kansanmusiikin vaikutus Sibeliuksen musiikkiin on kuitenkin syvemmällä.

Laitisen mukaan Karjalan matkan pysyvin anti Sibeliukselle oli tutustuminen arkaaiseen kanteleensoittoon. Sibelius käytti harvoin kansanmusiikkia suoraan sävellyksissään, mutta se näkyy hänen tavassaan säveltää, musiikin rakenteissa. Sibeliuksen sävelkielestä on jopa sanottu, että se muistuttaa kymmenkielisen kanteleen soittoa. Laitinen hyväksyy tämän tulkinnan ja menee vieläkin pitemmälle: ”Sibeliuksen tapa säveltää kuulostaa runonlaululta.”

Erik Tawaststjernan mukaan nuorempi, duuri–molli-tonaalisuuteen pohjautuva kansanlaulu ei tyydyttänyt Sibeliusta. Hän etsi arkaaisempia säveliä ikivanhasta suomalaisesta runonlaulusta. Sitä edusti hänelle Pedri Shemeikka. Marraskuussa 1896  Sibelius haki Helsingin yliopiston musiikinopettajan virkaan. Saadakseen sen, hänen oli pidettävä koeluento. Sen aiheena Sibeliuksella oli kansanmusiikki ja sen vaikutus säveltaiteeseen.

Sibelius toteaa luennossaan: Omituinen yhdenkaltaisuus vallitsee meidän aikamme ja Bachia edeltäneen vuosisadan välillä. Silloin olivat kirkkosävellajit hajoamistilassa. Ne eivät saattaneet pitää pintaansa sen takia että olivat konstruoituja ja vailla lujaa pohjaa. Ne saivat antaa sijaa tonaalisuudelle, jolla oli oma perustansa ikivanhassa kansanlaulussa. Nyt näkyy selvästi, että meidän moderni tonaalisuutemme horjuu.” Sibelius jatkaa: ”Mutta – ei tule mennä repimään alas vanhaa ellei ole panna sen tilalle jotakin uutta. Tämä ei onnistu sillä tapaa, että rakennetaan säveljärjestelmä  – se on löydettävä elävänä kansansävelestä." "Menen niin pitkälle tässä väitteessä, että kaikki nk. mielenkiintoiset käänteet, modulaatiot ym. ovat vain ohimenevästi arvokkaita, ellei niiden siemen ole kansanmusiikissa.”

Virkaa Sibelius ei saanut, vaan se meni Robert Kajanukselle.

On mielenkiintoista, että juuri samoihin aikoihin (1896–1898)  kun Sibelius julkisti ”kansanmusiikkimanifestinsa”, hän sävelsi ainoat tunnetut sävellyksensä (Dolcissimon ja Moderaton) kanteleelle. Nuotit olivat yksityisomistuksessa vuoteen  1989 asti. Näitä arkistoon pitkäksi aikaa unohtuneita sävellyksiä paljon tunnetumpi on Sibeliuksen viululle ja 5-kieliselle kanteleelle säveltämä Valse/Berceuse (1899), joka sai alkunsa Pekka Halosen ja Jean Sibeliuksen yhteisistä musisointihetkistä. Kanteleteeman ”Karjankellot” Sibelius lainasi Pekka Halosen äidiltä Vilhelmiina Haloselta. Sibeliuksen omaa käsialaa ovat sävelteoksen viulukuviot, joihin myös Heikki Laitinen sanoo ihastuneensa.  Halosten perhepiirissä sävelmästä tuli hyvin suosittu.

Sibeliuksen sävellyksen Öinen ratsastus ja auringonnousu ensi-ilta oli Pietarissa 23.1.1909. Sen hän oli säveltänyt edellisenä vuonna. Sibelius paljasti heinäkuussa 1942 kapellimestari Jussi Jalakselle sävelrunonsa alkuperän ja kertoi sen liittyvän yölliseen ratsastukseensa Suojärveltä Värtsilään kesällä 1892. Muistaako Sibelius väärin? On todennäköistä, että Sibelius sekoittaa tässä karjalaiset paikannimet. Matka Suojärveltä Värtsilään olisi ollut varsin pitkä yölliseksi ratsastusretkeksi. Tutkija Markku Hartikainen onkin arvellut, että Sibelius olisi ratsastanut todennäköisemmin Soanlahdelta Värtsilään.

Sibelius oli saanut lainaksi hevosen rajakarjalaisesta kestikievarista ja matkustanut läpi öisen korpimaiseman salamoiden räiskiessä ja ukkosen ryskiessä, välillä hän oli joutunut ylittämään ratsain myrskyn kaatamia puita. Tämän nuoren Sibeliuksen hurjan elämyksen tulkitsi joukko suomalaisia kansanmuusikkoja Musiikkitalossa maaliskuussa 2015. Soittimista taiotut sävelet saivat yleisön siirtymään ukkosilman dramatisoimaan kesäyöhön, vuoteen 1892 ja Korpi-Karjalan metsien hämärään.

Syksyllä 1909 Sibelius matkusti Kolin maisemiin yhdessä lankonsa Eero Järnefeltin kanssa. Matka kesti viikon. Itse Kolilla hän oleskeli hieman toista vuorokautta. Kolin matkan aikoihin Sibeliuksella oli erinäisiä huolia: pelko kurkun syöpäkasvaimesta, kustannushuolet, vekselikurjuus. Kun Sibelius palasi Kolilta kotiin hän  kirjoitti päiväkirjaansa: "Kolilla! Yksi elämäni suurimmista kokemuksista. Suunnitelmia. 'La Montagne'.”


Blogini näkökulma, kuten lukija huomaa, on ollut rajattu. Kiinnitän huomioni ennen kaikkea Sibeliuksen saamiin karjalaisiin vaikutteisiin.

Sibeliusta voi lähestyä monesta näkökulmasta. Tämän blogin olisi voinut kirjoittaa myös ilman Sibeliuksen ja Shemeikan kohtaamista.  Blogini loppuun en voi olla kuitenkaan laittamatta: Karjalan korpitiet jättivät pysyvän jäljen Sibeliuksen musiikkiin. Sibeliuksen nerous lieneekin siinä, että hän pystyi tekemään suurta taidetta monista aineksista, eikä hänen Karjala-kokemuksensa ollut niistä vähäisin.  



keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Ida Turpeinen. Suomalaisia tarinoita 2.




Isoäitini Ida Adolfiina Turpeinen (os. Mukkala ja myöhemmin Elo) syntyi Vaasan läänin sairashuoneella Mustasaaressa 23.2. 1896. Hän kuoli 1975 Ilomantsissa. Kuolinpäivä  oli 7.12. Tänään on myös joulukuun 7. päivä. Juuri tänään minulla on hyvä syy muistaa mummoani, joka oli minulle monessa suhteessa tärkeä ja rakas ihminen. Hänen elämäntyönsä Ilomantsin peräkylien kansansivistäjä ansaitsee yleisempääkin huomiota.

Idan äiti oli Jalasjärven Keskikylän Hulkon talon itsellinen Leena Sofia Hermannintytär Mukkala (1864-1900). Leena Mukkala kuului Heikki Olavinpojan sukuun sekä äitinsä että isänsä kautta. Tässä on yhteys ensimmäisen suomalaisen tarinani sankariin, Heikki Klemettiin. On todennäköistä että he ovat joskus tavanneetkin Etelä-Pohjanmaan kulttuririennoissa.

Heikki Olavinpojan suku oli asettunut asumaan Jalasjärvelle jo 1500-luvulla. Ida ja myös hänen  jälkeläisensä,  voivat ylpeillä sillä, että he kuuluvat ehkä tunnetuimpaan ja vanhimpaan jalasjärveläiseen sukuun.

Äitinsä kuollessa Idalla oli ikää kolme vuotta ja vajaa neljä kuukautta. Holhoojakseen hän sai talollisen, jalasjärveläisen Iisakki Wiikerilammin.

Mummoni kertoi minulle ankeasta lapsuudestaan. Muistan kuin eilisen päivän sen illan ja hetken, kun hän päätti pojanpojalleen kertoa elämästään. Ilomantsin Putkelan kylässä taisi olla talvinen ilta. Ulkona lunta ja pakkasta. Isoäitini oli yleensä ilmeeltään rauhallinen, joskus jopa hymyyn taipuva, mutta silloin hänen katseessaan oli jotakin pysäyttävää. Tuo hetki lienee elämäni merkityksellisimpiä. Mummoni kertoi tuona talvisena iltana pienen lapsen yksinäisyydestä, kun hänet oli jätetty yksin torppaan, jonka ikkunoista sudet katselivat. Ainoaa ruokaa olivat torakat, joista hän teki keittoa.

Ida pääsi Jalasjärven kansakouluun v. 1906. On huomionarvoista että hänellä oli silloin  ikää jo 10 vuotta. Todennäköisesti hän oli sitä ennen käynyt jo kiertokoulua. Kansakoulua hän kävi 4 vuotta. Kymppejä oli kaksi: kirjallisissa harjoituksissa ja laskennossa. Todistus oli muutenkin hyvä.

Jalasjärven kirkkoherra Blomin (ja varmaankin myös hänen puolisonsa) huolenpito oli tärkeää Idalle. On mahdollista, että Blomit huolehtivat Idan koulunkäynnistä. Hän sai pappilasta myös uuden nimen  -  Elo.

Talvikauden 1913-1914 Ida opiskeli Sörnäisten kristillisessä opistossa Helsingissä. Opiston johtajan Edvard Einion kirjoittamassa lausunnossa todetaan että Ida Elo on ”osoittanut hyvää käytöstä sekä opinnoissa erinomaista ahkeruutta ja harrastusta.” Hän kuului opiston lehden, Sarastuksen, toimituskuntaan ja laati mm. yhden lehden kansikuvista. Kesän 1914 Ida työskenteli myyjänä leipomo- ja sekatavaraliikkeessä Helsingin Kankurinkadulla. Taas kerran työtodistus oli kiittävä. Hän oli osoittanut sekä uutteruutta että rehellisyyttä työssään.

V. 1915 Ida osallistui Kuortaneen kiertokouluseminaarin kesäkursseille. Samana vuonna hän lähetti myös hakemuksen Tuhkasen kuuluisaan (ja varmasti silloin Suomen parhaaseen) kiertokouluopettajaseminaariin, joka toimi Hämeenlinnassa. Hän lienee hakenut myös Heinolan kansakouluopettajasemimaariin. Jostain syystä Ida aloittaa opinnot Hämeenlinnassa vasta v. 1916.

Idan sai ensimmäisen koulutustaan vastaavan työpaikan Teuvalta. Siellä hän aloitti työnsä 17.8. 1917. Kansalaissodan jälkeisen kesän 1918 hän lienee viettänyt Jalasjärvellä.
Jo vuoden 1919 tammikuusta alkaen hän opettaa kiertokoulussa Lemillä, eteläisessä Karjalassa.

Kesän 1919 Ida lienee viettänyt Helsingissä, josta hän saa töitä Arabian tehtaalta. Hän tutustuu helsinkiläiseen mieheen nimeltä Axel Fallenius, jota voisi parhaiten luonnehtia diagnoosilla epävakaa persoonallisuus. Idan ja Axelin suhteesta syntyy  Olavi Arnold  vuonna 1920. Axel ei huolehtinut pojastaan, kasvatus- ja elatusvastuu jäi täysin Idalle. Helsingin sosiaalivirasto ja Pelastakaa lapset ry järjestivät Olaville hoitapaikan Sipoon Hindsbyn kylästä.

Kesällä 1922 Ida huomasi ilmoituksen vapaana olevasta kiertokoulunopettajan paikasta syrjäisessä Ilomantsissa. Sinne hän päätti lähteä ja teki hoitosopimuksen Olavista Sipoon Linderoosien kanssa.

Armin (Idan tyttären) mukaan Putkelan Turpeisten peräkamarissa, nuorta kiertokoulun opettajaa pidettiin kuin parastakin vierasta. Kamarissa pidettiin toki myös kiertokoulua. Lapset opettelivat kirjoituksen alkeita penkkien toimiessa pöytinä (Lilja-tyttären muistikuva).

Idalle tarjottiin ruusuista tulevaisuutta talollisen pojan Heikki Turpeisen puolisona. Heikki, isoisäni, oli syntynyt 1900. Hän oli siis neljä vuotta isoäitiäni nuorempi. Lyhyen seurustelun jälkeen Ida ja Heikki vihittiin 25.3. 1919. Saman vuoden maaliskuussa myös Idan kirkonkirjat muuttavat Helsingistä Ilomantsiin.

Olavista Ilomantsin kirkkoherranvirastossa ei kuitenkaan tiedetty mitään. Jos olisi tiedetty, ei hän olisi saanut seurakunnalta töitä kiertokoulunopettajana. Kun tieto tuli ilmi 1935, menetti hän samantien virkansa. Tosin kiertokoulun opettajan sijaisena Ida sai jatkaa vuoteen 1948.

Ida kiersi 26 vuoden ajan kiertokoulunopettajana Ilomantsin syrjäkyliä...sotavuodet ehkä poislukien, tosin evakossa Vieremälläkin hän piti kiertokoulua. Työmatkoilla oli apua miehestä Heikistä, jonka reen kyydissä matkasivat kirjat, kanteleet ja harmonit. Työmatkoilla saattoivat olla mukana myös pienimmät lapset. Vähän lumen aikaan Ida saattoi käydä kiertokoulutaloissa apostolin kyydilläkin. Kiertokoulu oli paikassaan 4-6 viikkoa.

Idan ja Heikin liitosta syntyi viisi lasta. Yksinäisen lapsen Olavin kohtaloksi oli tulla toimeen ilman omaa äitiä. Pelastakaa lapset yhdistys hankki Olaville lopulta hyvän sijoituspaikan Kajaanista, koneenkäyttäjä Alarik Sirviön perheestä.

Ida oli Putkelan kylän keskeinen kansansivistäjä. Hän piti Opintokerhon aktiivisena ja toimi Tyyne Karvisen kanssa pyhäkoulunopettajana. Olen kuullut, että hän olisi Ilomantsin luterilaisen kirkon saarnapöntöstä esittänyt myös uskonnollisia runojaan.

Minäkin päätin viime kesänä kokeilla Ilomantsin luterilaisen kirkon saarnapönttöä. Sillä kertaa kirkko oli tyhjä ihmisistä.

Miltähän mahtoi mummostani tuntua silloin kun hän luki runojaan rajakarjalaiselle kirkkoväelle?Jotkut ehkä paheksuivat. Toiset ehkä nyökyttelivät.

Mummoni oli luova, rohkea nainen, josta on helppo on ylpeä.

Idan lapset perivät äitinsä kiinnostukseen kulttuuriin. Runoja kirjoittivat kaikki tytöt, isäni Rainer kirjoitti Pogostan Sanomiin pakinoita.

Idalle uskonto merkitsi paljon. Kirjeensäkin hän poikkeuksetta lopetti ”jumalan siunaukseen.”
Uskonto antoi hänelle turvaa ja lohdutusta muuten niin kovassa elämässä.

Miehensä kuoltua alkoivat isoäitinikin voimat hiipua. Muistan että hänen elämänsä viimeisiä huolenaiheita oli että riittävätkö talossa puut. Toinen tärkeä asia oli marjojen talvivarastot. Kuivattuja mustikoita hän söi mielellään. Itse sain kerätystä mustikkalitrasta mummoltani markan.

Ida oli elämänsä aikana ehtinyt kokea vilua ja nälkää. Hänelle usko oli elämän perusta. Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Mutta orpona eläneen,  kovia kokeneen Idan viimeistenkin vuosien huolena on: onko talossa polttopuita, onko komerossa varmasti ruokaa.

Keräsin 1990-luvulla kiertokouluperinnettä Ilomantsissa nauhurin kanssa, mummoni jalanjäljissä. Jutun hänen  kiertokouluaan käyneitä ilomantsilaisia, peräkylien kansaa. Mitä enemmän heitä kuuntelin, sitä vakuuttunempi olin kiertokoulun opettajien suuresta roolista Suomen kansan sivistäjinä.

Olen kirjottanut muutaman jutun mummoni elämästä paikallisiin lehtiin. Yhden otsikoin mielestäni aika osuvasti: kiertokoulun opettaja - aikansa opo.


6.12. 2017 Suomi täyttää sata vuotta; ehkä nyt olisi aika muistaa myös Ida ja monet muut unohdetut kansansivistäjät.