Kuvan lähde: https://commons.wikimedia.org/wiki/File:Lauri_Viita.jpg?uselang=fi
Olen kymmenisen vuotta inventoinut suomalaista runoutta. Vaikka
ihmisen elin-ikä ei riitä koko suomalaisen runouden läpikäymiseen, jotain
kuitenkin olen jo ehtinyt asian eteen tehdä ... ja muuan kirvesmies Tampereen
Pispalasta, Lauri Arvi Viita, taitaa olla tällä hetkellä, vuosien
runoissarypemiseni jälkeen, ehkä se runolija, jonka voisin ilman suurempia
epäilyjä sanoa olevan, ei ehkä muiden mielestä, mutta omasta mielestäni, Poeta Finlandiae. Minulle tärkein
suomalainen runoilija.
Tämän historian blogini aiheena on siis Lauri
Viita (1916-1965), suomalainen kirjailija, jonka syntymästä,on tullut juuri
kuluneeksi 100 vuotta.
Lauri Viita syntyi 1916 Emil
ja Alfhild Viidan kuusilapsisen
perheen nuorimmaiseksi Pirkkalan kunnan Pispalan
kylässä, joka on sittemmin
liitetty Tampereen kaupunkiin. Viita kävi Tampereen klassillisessa lyseossa
keskikoulun ja osan lukion ensimmäistä luokkaa mutta jätti koulunsa kesken.
Isäänsä seuraten hän kouluttautui kirvesmieheksi ja työskenteli
rakennustyömailla.
Kirjoitan tätä blogiani 22.12. Sattuu olemaan Viidan
kuolinpäivä. Vuonna 1965, joulukuun 21.
päivänä, Viitaa kuljettaneeseen taksiin törmäsi maantiellä rattijuopon
ajama kuorma-auto. Hän kuoli seuraavana päivänä Töölön sairaalassa
49-vuotiaana.
Kuolinpäivänä ilmestyi Parnassossa Viidan runosikermä
"Onni". Tilanpuutteen vuoksi siitä puuttui kuitenkin kahdeksas
sikermä.
Viidan runoissa on yleensä tarina. Näin myös Onni-runossa, joka
lienee tällä hetkellä suomalainen mielirunoni. Olen liittänyt runon säkeet
yhteen, jolloin tarina tulee paremmin esille:
Onni (osa runosta)Kiitos elämästä, Äiti. Pari riviä tein kirjaimia tänään.Siinä kaikki. Olen onnellinen.Suvimaisema: lahdentyven,saunaranta ja vene ja helle, männiköntuoksu,kukat, välkkyvät kalat,lapsi, lapsia, lapset ja vanha onnellinen kaiku: Isä, hei!
Lauri Viitaan tutustuminen kannattaa aloittaa Arvo Ahlroosin mustavalkoisesta dokumenttielokuvasta
Nousu Pispalaan (1965).
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2012/02/21/punainen-pispala-kohosi-villina-harjulle
Runoilija kävelee Ahlroosin filmissä lapsuutensa maisemissa
Pispalan harjulla. Hän tapaa vanhoja tuttujaan, jututtaa lapsia, silittelee
kissoja, muistelee menneitä ja lopuksi esittää runonsa Alfhild.
Dokumentin katsottuaan ymmärtää miksi Lauri Viita ei ole vain Pispalan
vaan myös muun Tampereen rakastetuin kirjailija. Viita ei ole menettänyt
ajankohtaisuuttaan. Hänestä tehdään jatkuvasti elokuvia, teatteria, kirjoista
otetaan uusintapainoksia, uusia tutkimuksia syntyy koko ajan. Yrjö Jyrinkosken jo 1940-luvulla
aloittama lausuntabuumi jatkuu yhä. Kuuntelin äskettäin Juha Hurmeen hienoa Viita-tulkintaa Stadin työväenkirjallisuuspäivillä.
Tänä vuonna on tullut painosta myös Viidan aikaisemmin julkaisemattomia
tekstejä.
Viidalla on nimikkoseuransa, joka ylläpitää myös Lauri Viita-museota
Viidan synnyinkodissa Pispalassa. Kauniinpa paikkaa Tampereella voisi tuskin
kuvitella.
Lokakuussa tänä vuonna ohjasin itse runoillan Tuusulan
Halosenniemeen. Esittelyssä oli lähinnä 1940-luvulla aloittaneita suomalaisia
runoilijoita. Ilona Malmipuron ja Tair Arusaaren Kukunor-tulkinnat
olisivat varmaan kelvanneet Viidallekin.
Tässä ote runosta Alfhild,
joka ilmestyi Viidan esikoisteoksessa Betonimylläri (1947) Äidit vain, nuo toivossa väkevät,Jumalan näkevät.Heille on annettu voima ja valta kohota unessa pilvien alta ja katsella korkeammalta. Alfhild, hän joka synnytti minut,jo joka yö sinne purjehtinut,missä nyt Eemeli tullen ja mennen murahtaa vain, kuten täälläkin ennen.Siellä he kulkevat tähtien rivissä kirkasta vanaa,isä ja äiti, peräkanaa. Sieltä he katsovat kotoista mäkeä,kissoja, koiria, tuttua väkeä,viittoen, luikaten parhaansa mukaan,ettemme loukkaisi Pispalan kivissä jalkaamme kukaan. Siellä he jollakin planeetalla puutarhakeinussa pihlajan alla viipyvät ääneti nuoruudenmuistoissa morsiusparina Tampereen puistoissa - ostaen kahvit ja pullat kai,jos sattuu olemaan perjantai.
Miten kohtasin Lauri Viidan? Varmaankin ensimmäisen kerran
silloin kun suoritin kotimaisen kirjallisuuden arvosanoja Helsingin
yliopistossa. Päätin silloin ottaa Viita-urakakseni hänen ensimmäisen ja
tärkeimmän romaaninsa Moreeni
(1950). Jaksoin juuri ja juuri kahlata sen läpin.
Itse olen asunut Tampereella 1980-luvulla. Sijaistin silloin
vähintäänkin 20 tamperelaisessa koulussa. Oppilaiden kanssa oli helppo tulla toimeen.
Karjalainen ja hämäläinen pärjäsivät hyvin keskenään. Tamperelaisissa yhdistyy
sopivasti vakavuus ja leikkisyys, filosofi ja humoristi. Kouluväen kanssa en
muistaakseni käynyt keskusteluja Viidasta. Ehkä olisi pitänyt olla
aktiivisempi. Viime lokakuun Tampereen reissullani yritinkin korjata tämän
virheen tamperelaisessa kapakassa... ja kyllähän sitä Viita-puhetta löytyi. Ei
miestä ole unohdettu.
Muutama päivä sitten (kun olin jo kohtuullisen hyvin kuntoutunut
flunssastani), päätin uudistaa haalistuneen lukukokemukseni Viidan Moreenista. Oma
kirjayksilöni ei ole mikä tahansa Viidan Moreeni. Se on ensimmäinen painos, ostettu
Tampereelta Laukontorilta. Romaanin painojälki on ajalta jolloin WSOY sitoi
romaanit punaselkäisiksi, kansissa hieno marmorikuvio. On helppo kuvitella
kirjani ensimmäisen lukijan innostus. Viita oli Moreenin ilmestyessä jo suuri
nimi suomalaisen kirjallisuuden taivaalla. Betonimyllärin jälkeen oli
ilmestynyt tosin oudoksi mainittu Kukunor
(1949), mutta sitäkin kriitikot kehuivat, vaikka eihän siitä lastenkirjaksi
ollut. Avioliitto runotyttö Aila
Meriluodon kanssa ei ainakaan himmentänyt Pispalan miehen mainetta.
Kirjan alkuperäinen omistaja on osoittanut aitoa
paikallispatriotismia liimatessaan etukanteen perhepotretin, jossa Viita poseeraa
ensimmäisen vaimonsa Kertun ja lapsiensa Sepon ja Teijan kanssa. Ollaan siis
vielä Pispalassa, niin kuin itse romaanissakin.
Kun Lauri Viita erosi
Kertusta (os. Solin) ja otti
vaimokseen Ailan (Meriluoto), muutti hän pois
Pispalasta.
Onkin kummallista, että Tampere on menettänyt jossakin vaiheensa
suuret kirjailijansa muihin pitäjiin. Näin kävi Oiva Paloheimolle, Yrjö
Jylhälle, Elina Vaaralle, Hannu Salamalle ja varmaan monelle muullekin. Sen
sijaan se on saanut Koillismaalta Kalle Päätalon, Savosta Juice Leskisen,
Lahdesta Risto Ahdin, Viipurista Eeva-Liisa Mannerin ja Paimiosta Juha Hurmeen.
Väinö Linna ei muuttanut koskaan kovin kauas Hämeestä.
Mutta näiden sivupolkujen jälkeen kannattaa palata Moreeniin.
Pekka Tarkka on luonnehtinut Moreenia mielestäni varsin osuvasti:
(Moreeni) on Tampereen työläiskaupunginosan
Pispalan eepos. Sen aiheena on itsenäistyvien ihmisten irtautuminen tehtaiden
vuokra-asunnoista, poliisien, pykälien ja vekselien kaupungista omaan
yhteisöön, josta muodostuu ”koti,kirkko
ja isänmaa”. Raivaajahengen elähdyttämät rakentajat nousevat lähes maan ja taivaan
välille korkealle moreenikannakselle, jonka kaltevaan maaperään, avarien
näköalojen keskelle, pureutuu ”Luojan palikkaleikki”, suuri joukko sikin sokin
rakennettuja asumuksia. Siellä on myös kirvesmies Iisakki Niemisen ja hänen
Josefiinansa ”Iisakin kirkko”, jossa palvellaan rakentamista ja syntymistä.
Romaanin sosiaalinen näkemys on raja-aitoja kaatava ja epäpoliittinen.
Ohimennen kuvataan vuoden 1918 punakapinaa, joka näyttäytyy sotaisia ja
hävittäviä voimia ivaavana traagisena farssina. Monumentaalisena, omailmeisen
rytmillisenä liikkeelle lähtenyt kuvaus haaroittuu teoksen loppua kohden; sen
monipolvista kuviointia hallitsee, keskeisten henkilöiden lähes raamatullisesta
koosta huolimatta, hellyys tavallisia, epäsankarillisia ihmisiä kohtaan. (Suomalaisia nykykirjailijoita, 1967).
Moreeni on myös filosofinen romaani, joka muistuttaa aika-ajoin Joel Lehtosen Putkinotkoa ja toisaalta (ja ehkä vielä enemmän) Veikko Huovisen Havukka-Ahon ajattelijaa kaikessa naturalistisessa kosmisuudessaan.
Filosofi Eino Kailan teokset
lienevät olleet tuttuja tälle Tampereen kirjaston ahkeralle kuluttajalle.
Tiedetään Viidan lukeneen paljon tietokirjallisuuttaa laidasta laitaan.
Miksi romaani ei tehnyt minuun vaikutusta aikaisemmin? Olinko
liian nuori Viidan ymmärtäjäksi, silloin 80-luvulla? Nyt lukukokemukseni
jälkivaikutus on sitä luokkaa, että nostan Viidan Moreenin Kiven Seitsemän
veljeksen, Lehtosen Putkinotkon, Sillanpään Hurskaan kurjuuden ja Linnan
Tuntemattoman sotilaan ja Täällä Pohjantähden alla-trilogian kanssa samaan
kuninkuusluokkaan.
Romaanin mielenkiintoisin osuus on sen kansalaissodan kuvaus.
Tässä kannattaakin kiinnittää huomiota sodalle antamaani nimeen. Moreeni on
romaani nimenomaan kansalaissodasta,
ei vapaussodasta, ei sisällissodasta eikä kapinasta. Kyse on kansallisesta
repeämisestä, hetkellisestä mielipuolisuudesta, joka tuhoaa hirvittävällä
voimalla ihmishenkiä, tuottaa tuskaa, mutta ei missään nimessä ole mikään sankaritarina,
jos on kapina, niin lähinnä epäonnistunut kapinan yritys, pikemminkin farssi .”Ulkopuolisten” (jos sellaisia
sodassa koskaan onkaan) osuus rajoittuu asetehtaisiin. Viidan mukaan
Tampereella ei ammuttu yhtään laukausta kotimaisella kiväärillä. Sota oli
Viidalle suomalaisten kansanryhmien keskinäinen kamppailu. Puoltaan ei
kansalaisen tarvinnut edes itse valita. Ei kirvesmies Nieminenkään, rauhan
mies, olisi ketään halunnut ampua (ja tuskin olisi osunutkaan), mutta ei hän
voinut jäädä poiskaan punakaartista.
Sodanjälkeiset vuodet olivat Viidalle uskomattoman luovuuden
aikaa. Betonimylläri (1947), Kukunor (1949) ja Moreeni (1950) julkaistiin
kolmen vuoden aikana. Kaikki nämä kolme teosta kuuluvat suomalaisen
kirjallisuuden kaanoniin. Tuskin kukaan muu suomalainen kirjailija pystyy
osoittamaan vastaavaa kolmea vuotta - ja kaiken lisäksi nämä teokset painivat
kaikki erilaisissa kirjallisissa ”sarjoissa”. Betonimylläri edustaa vahvaa
perinteistä runoa (monet kokoelman runoista ovat runoiltojen halutuimpia runoja
edelleenkin), Kukunor lienee suomalaisen runouden huikein nonsense-runoelma
(eräänlainen Suomen Alice Ihmemaassa) ja Moreeni lienee Toivo Pekkasen Tehtaan
varjossa ohella merkittävin suomalainen työläisromaani.
Pystyikö näitä teoksia kirjoittamaan mies, joka sairasti
skitsofreniaa?
Olen nuoruudessani ollut töissä Kellokosken sairaalassa. Sieltä
korviini tarttui tarina, että Viidalla olisi ollut oma aivan sairaalaan. Hän
olisi saanut tulla ja mennä mielensä mukaan... totta tai tarua?
Ahlroosin Pispala-dokumentissa tapaa rauhallisen, viisaan miehen.
Elokuva valmistui samana vuonna kuin Viita kuoli. Itse asiassa Viita oli saanut
aikaiseksi myös toisen romaanin Entäs
sitten Leevi (1965), johon hän tiettävästi suunnitteli jatko-osia. Sen
päähenkilönä oli nuori aloitteleva kirjailija. Ehkä hän suunnitteli uutta
suurta suomalaista taiteilijaromaania.
Polku jäi kuitenkin kesken.
(runosta Onni)
Kaita polku kaivolta
ovelle
nurmettuu.
Ikunnan edessä
pystyyn kuivunut
omenapuu.
Reppu naulassa
ovenpielessä,
siinä linnunpesä.
Kun olen kuollut, kun
olen kuollut.
Kesä jatkuu. Kesä.
Sain tämän luettuani kimmokkeen käydä kirjastossa. Myönnän, että Moreeni on jäänyt lukematta. Onneksi tuon mokan voi vielä paikata.
VastaaPoista