tiistai 6. joulukuuta 2016

Heikki Klemetti. Suomalaisia tarinoita 1.

Tervetuloa historiablogini pariin!

Heikki Klemetti. Suomalaisia tarinoita 1.



Itsenäinen Suomi täyttää 6.12. 2017  sata vuotta. Sen kunniaksi kirjoitan vuoden aikana 300 pienoiselämäkertaa merkittävistä suomalaisista. Blogiini päästäkseen on suomalaisen täytettävä ainakin seuraavat kriteerit:
-  Hän on karjalaisittain (karjalainen olen itsekin) siirtynyt "tuonilmaisiin"
-  Hänen elämäntyönsä merkittävyys perustuu suomalaisen kulttuuriperinnön vaalimiseen
-  Hänen elämäntyönsä on merkinnyt minulle henkilökohtaisesti paljon (hän on saanut
   minut innostumaan edustamaansa asiaan)

Aloitan historiablogini suomalaisen musiikin ja kirjallisuuden suurmiehestä Heikki Klemetistä (1876-1953).

Gummeruksen Tietosanakirja esitteli Klemetin v. 1987 näin: "Kuoronjohtaja ja säveltäjä, suomalaisen kuorolaulun merkittävin uranuurtaja ja kehittäjä. Johti lukuisia kuoroja (mm. Suomen Laulua), jotka saavuttivat menestystä ulkomaillakin. Tehnyt tunnetun kuorolaulusovituskokoelman Piae Cantiones-sävelmistä. Teräväsanainen ja persoonallinen musiikkikriitikko. Professorin arvonimi 1923."

Kun kirjoitan tätä on Suomen 99. itsenäisyyspäivä. Katsoin aikani Linnan juhlia ja todettava on, ettei siellä taiteen edustajia juuri näkynyt.  Myös kulttuuria laajastikin esittelevät julkaisut tyytyvät lähinnä kertaamaan sen minkä jo peruskoulun kursseillakin on voinut oppia.

Tuoreessa Suomen kulttuurihistoriassa, sen neljässä ensimmäisessä osassa, jotka pyrkivät luomaan kokonaiskuvaa suomalaisesta kulttuurista, on Klemetin  kymmeniä vuosia kestänyt muusikon ura jäänyt kokonaan mainitsematta.  Hänen nimensä vilahtaa vain puukirkkojen yhteydessä. Tämä olikin merkittävä maininta, sillä tuskin kukaan muu suomalainen ehti eläessään toimia samalla intensiteetillä puukirkkojen pelastamisen puolesta kuin Klemetti. Hänen teoksensa suomalaisista kirkon rakentajista ovat nykyisin divarien arvostettuja helmiä (Suomalaisia kirkonrakentajia 1600- ja 1700-luvuilla, 1927 ja Suomalaisia kirkonrakentajia 1800-luvulla, 1936)

Klemetti on päässyt mukaan kuitenkin kulttuurihistorian viidennen osan pienoiselämänkerrastoon. Hänen elämästään kirjoittaa  Anssi Sinnemäki: "Suomen sotienvälisen musiikkielämän kenties monipuolisin musiikkimies oli myös pienimuotoisten teosten säveltäjä."

Klemetin ura alkoi kuitenkin jo paljon ennen sotia. Kuortanelaisen kanttorin poikana hänet oli jo varhain kastettu kirkkomusiikin salaisuuksiin. Renkituvissa hän sai kuulla aikansa parasta pelimannimusiikkia. Hän tuli ylioppilaaksi Vaasan suomalaisesta lyseosta 1894. Maisterin paperit hän sai Helsingin yliopistosta 1899... mutta jo edellisenä vuonna hän oli alkanut johtaa Ylioppilaskunnan laulajia. Pari vuotta myöhemmin hän perusti Suomen Laulun, joka laajentui myöhemmin sekakuoroksi. Jo paljon ennen Saara  Aaltoa ovat suomalaiset laulajat menestyneet maailmalla. Suomen Laulun konsertit olivat aina tapauksia, kiitos karismaattisen ja huippulahjakkaan johtajansa. Klemettiä monet pitävät yhtenä kaikkien aikojen parhaista suomalaisista kuoronjohtajista.

On puhuttu Talvisodan ihmeestä, mutta jo aikaisemmin oli suomalaisen laulun ihme. Laulu kiiri kaikissa maakunnissa. Kun karjalainen laulukulttuuri alkoi hiipua ja kanteleet lahota aitoissa, elettiin Pohjanmaalla vielä uskomatonta perlimannijuhlaa. Kuortane, Jalasjärvi ja muutkin pitäjät siinä suunnassa, olivat täynnä mestaripelimanneja. Parhaat tenoriäänet Klemetti sanoikin kuulleensa renkituvissa ja savupirteissä. Muistelmissaan hän jopa väittää saaneen ensimmäiset musiikin teorian oppituntinsa lähes luku- ja kirjoitustaidottomilta kansanmiehiltä. Klemetti on kirjoittanut paljon Etelä-Pohjanmaan musiikkielämästä, mutta paljon meidän pitää kiittää myös Erkki Ala-Könniä, joka teki mittavan elämäntyön kansanperinteen kerääjänä. Ala-Könni oli kehittämässä myös Kaustisten kansanmusiikkifestivaaleja...niin, ehkä Ala-Könni tällä saralla on kyntänyt syvemmän jäljen kuin Klemetti, joka säästi energiaansa myös kirkkomusiikin puolelle.

Monet historian ihmiset odottavat jo tässä  vaiheessa, että pitäisi blogistin sanoa pari pahaa sanaa Klemetistä. Siihen saankin apuja ahkeralta kirjeidenlaatijalta, Helmi Kronilta. Hän raapusteli v. 1908 ystävälleen Erkki Melartinille: "Onhan täällä sitten maisteri Klemetti, mutta minulle hän on liian kiihkeä. Hän tartuuu kaikkeen kiinni ikäänkuin siitä henki ja elämä riippuisi. Nationalisti sormenpäihin asti." Monen mielestä varmimpana vakuutena siitä olisi Klemetin valkoiselle armeijalle, tarkemmin "Vilppulan urhoille", laatima marssilaulu.

Vilppulan urhojen muistolle on paremmin tunnettu nimellä Kytösavun aukeilla mailla. Etelä-Pohjanmaan suojeluskunta- ja lottapiirit ottivat sen kunniamarssikseen.

Vielä tunnetumpi on Klemetin sanoittama ja sovittama kansanlaulu Oi kallis Suomenmaa, jota kuultiin sotavuosina  usein sankarivainajien hautajaisissa.  Sanat ilmestyivät ensi kerran Klemetin runokokoelmassa Mietteitä, mielialoja (1920) . Se sai ensiesityksensä Lapualla pidetyssä maatalousnäyttelyssä. Sitä on laulettu useiden Suomen presidenttien hautajaisissa.

Klemetin Oi kallis Suomenmaa ehkä tarkoitettiin valkoisen, sisällissodassa niin  voitokkaan armeijan marssilauluksi. mutta on kuitenkin  myöhempinä aikoina kokenut eräänlaisen Talvisodan/Laulun ihmeen ja siitä on tullut osa suomalaista kansallista identiteettiä.

Oi kallis Suomenmaa
sun koskiesi kuohua ja honkiesi huminaa
suo mun kuunnella kunnes hetki lähtöni lyö.
Ei toista kalliinpaa
voi maailmasta löytää
kuin tämä köyhä kotimaa
jonka kauniiks´ on kasvatellut taattojemme työ.
Korpees´ raivio,
kulta vainio
raatain luoda nyt meidän vuoro on.
Sulle tahdomme
suoda kaikkemme
puolestas´ seistä saakka kuolohon.

Oi Suomi synnyinmaa
suo helmassas´ sun poikasi onnellista nukahtaa
kun hän henkensä halvan sulle antanut on.
Ei muuta kunniaa
kuin kuulla kummullansa
sun kuusiesi kuiskinaa
kun sä kätkenyt olet hänet viime lepohon,
Korpees´ raivio… jne.

Olen lukenut iltojeni ratoksi suurimman osan Klemetin kirjoista ja varsinkin hänen 1940-luvulla ilmestyneet "Kuvansa " ovat mahdottoman hienoa kirjallisuutta. Yksi parhaista  Klemetin kirjoista on Kuvat kulki vielä, 1944. Tuossa kirjassa ei vuoden 1908 kärttyisästä nationalistista ole enää mitään jäljellä.

 Klemetin "kuvia" voisi verrata esim. Juhani Ahon "lastuihin". Omassa kirjallisessa kaikkein pyhimmässäni Juhani Aholla on kunniapaikkansa, mutta hänen viereensä kyllä mieluusti asetan 1940-luvun Klemetin, "kuvien" mestarin.

Tässä maistiaisiksi pieni pätkä elämänsä ehtoossa rauhoittuneelta tyylitaiturilta (sitä hän oli niin musiikissa kuin kirjallisuudessakin). Tämän kuvan  nimeksi on laitettu Tähti, joka alkaa näin "Olivat sotineet, ja yksinäiset uuninpiiput töröttivät raunioilla. Oli koivut hiirenkorvalla ja herkkyyttä mielissä, kun minäkin olin veisannut hautaan 600 miestä." Miten "kuva" jatkuu... jätän mysteeriksi. Klemettiä kannattaa lukea, kun haluaa nautiskella kauniista, välillä Kuortaneen murteenkin löytävästä suomen kielestä.

1940-luvulla Heikki Klemetti oli jo tarpeekseen nähnyt kuolemaa ja soitellut sotamarsseja. Vapaussodankin hän vaihtoi viimeisissään "kuvissaan" kansalaissodaksi.

Lopuksi paljastan syyn siihen miksi valitsin Klemetin ensimmäiseksi suomalaiseksi tarinakseni.
Se on Klemetin suhde luontoon. Klemetti lienee eläinrakkain suomalainen kirjailija. Kun peipponen teki pesänsä Klemetin kuistin oven päälle, kuljettiin sisälle ikkunoista, kunnes peipposten pesäpuuhat olivat ohi. Erityisesti Klemetti rakasti kissoja ja koiria. Jos hän huomasi hevosia rääkättävän, alkoi hänessä kuohua tulinen pohjalainen veri. Hienoimman luontoesseensä hän kuitenkin kirjoitti luhdikoista, mesimarjoista. Mutta makuasioitahan nämä kirjalliset mieltymykset ovat, niin kuin muutkin mieltymykset. Joku tykkää enemmän mansikaoista, toinen taas mesikoista.

Monet tätä lukevat "kirjallisuusihmiset" saattavatkin ihmetellä intoani näistä Klemetin "kuvista." Minä en ole kuitenkaan ainoa siinä enkelikuorossa. Kytösavut III:ssa (1947) Waldemar Rantoja kirjoitti heimoveljestään: " Kaiken hänen kerrontansa takana on laaja elämänkokemus, kalevainen viisaus, joka antaa hänen äänelleen ikuisen kantavuuden. Hänen pienoislastunsa tulevat aina säilyttämään korkean taiteellisen arvonsa suomalaisessa kirjallisuudessa."

Ja lopuksi tunnustaudun itsekin  Klemetin heimoveljeksi. Kuulumme peräti samaan sukuun, jalasjärveläiseen Heikki Olavinpojan sukuun. Tähän sukuun hän kuului äitinsä kautta.


Katso myös

https://fi.wikipedia.org/wiki/i_Klemetti













Ei kommentteja:

Lähetä kommentti